Olli Ikkala ja Esa Saarinen löysivät barokkimusiikista ja luennoimisesta yhteisen sävelen

Olli Ikkala: Opiskelin nuorena vakavastikin Sibelius-Akatemiassa. Pääasiassa soitin sijaisurkurina Munkkiniemen kirkossa ja Saksalaisessa kirkossa. Taisinpa soittaa yhtenä päivänä jopa seitsemät häät. Kun olin jatko-opiskelija, heräsin aamuviideltä ja menin Munkkiniemen kirkkoon soittamaan tunniksi ennen kuin lähdin tekemään tutkimusta Kylmälaboratorioon. Soittaminen jäi pitkäksi aikaa, mutta nyt soitan taas tunnin joka päivä, etupäässä ranskalaista barokkia.

Esa Saarinen: Kun soitat itse urkuja, miten kuulet soiton?

Olli Ikkala: Kirkkouruissa soittaja on urkujen sisällä eli pillejä on usein edessä ja takana, varsinkin keski- tai eteläeurooppalaisessa kirkossa. Koko sali resonoi, myös soittaja. Lisäksi on pitkä kaiku. Jossain ranskalaisessa katedraalissa voi olla jopa kymmenen sekunnin jälkikaiku. Täytyy soittaa hyvin irtonaisesti, että ääni ei mene sameaksi alhaalla kirkkosalissa.

Minulla on kaksikerroksinen olohuone eli urkuparvi myös kotona. Hankimme oikealta valmistajalta sormiot ja jalkion, ja poikani rakensi minulle kotiin virtuaaliurut. Niiden äänimaailma ja soittotuntemus vastaavat oikeaa. Itse asiassa ne emuloivat eli jäljittelevät miditekniikalla Saint-Maximin-la-Sainte-Baumen kirkon urkuja Provencessa kolinoineen päivineen. Ne ovat yhdet maailman kuuluisimmista barokkiuruista. Ne säilyivät Ranskan vallankumouksessa ehjänä sen takia, että siellä soitettiin Marseilleisia kerran joka päivä. 

Esa Saarinen: Onpa innostavaa. Kuinka isot nämä kotiurut ovat fyysisesti?

Olli Ikkala: Eivät ne ole kovin suuret. Jos kotona olisi oikeat pilliurut, ongelmaksi muodostuisi virityksen ylläpitäminen, pillien sijoittaminen asuntoon ja pilliurkujen soiminen kaupunkiasunnon pienessä akustiikassa. Kun ilmankosteus muuttuu, urut pitäisi virittää taas uudelleen. Siinä täytyy olla hyvä korva ja paljon aikaa. Tässä nykyaika tuo uuden vaihtoehdon: virtuaaliurut.

On muuten mielenkiintoista, että barokkiaikana viritys ei ollut sama kuin nyt. Ensinnäkin viritystaso oli matalampi, jolloin teokset kuulostivat erilaiselta ja pehmeämmiltä. Viritysjärjestelmäkään ei ollut sama. Jo Pythagoras huomasi, että kun lähtee pianon keski-C:stä, on kaksi intervallia eli kvintti ja oktaavi, jotka täytyy virittää puhtaasti. Jossain vaiheessa ylös- ja alaspäin tulee vastaan periaatteessa sama ääni, mutta ne poikkeavatkin vähän toisistaan. Eli siellä onkin dissonanssi. Bach keksi jakaa virheen tasan kaikkien koskettimien kesken, ja syntyi viritys, joka tunnetaan nimellä ’hyvin viritetty klaveeri’ (’wohl-temperiert clavier’). Kaikki sävellajit kuulostavat samalta. Mutta barokkiajalla viritysvirhe jaettiin eri tavalla ja jotkut sävellajit kuulostivat kauhean epävireisiltä ja traagisilta. Ne olivat falskeja. Tämä tehtiin tarkoituksella, koska haluttiin erilaisisia tunnelatauksia eli ’affekteja’ luomaan mielikuvia. Ei ole ollenkaan sattumaa, että Bach on säveltänyt messunsa H-mollin sävellajiin.

Esa Saarinen: Tämähän on puhtauden teema. Minun luentoni ovat jossakin merkityksessä epäpuhtaita. Silti ne ovat juuri niin kuin niiden pitää ollakin. Ehkä minä olen tälläinen barokkiluennoitsija.

Olli Ikkala: Sibelius sanoi, että pitää olla kaikki mitä tarvitaan, mutta ei yhtään ylimääräistä. Silloin kaikki on kaunista ja selkeää.

Esa Saarinen: Kun olin vielä virassa, tein orientaatioviikolla luentoja uusille opiskelijoille. Ne olivat hienoja tilaisuuksia. En tosin aina osannut mainita yhtään luennon teemaa etukäteen, minusta se oli toissijaista. Minulla on joku tunnelma, ikään kuin sävellys mielessäni. Ei niinkään se, mitä sanoja laulan siihen päälle.

Olli Ikkala: Kun teet luentoja, teetkö niistä tarkan suunnitelman vai annatko tunnelman viedä? Siis improvisoitko?

Esa Saarinen: Annan tunnelman viedä. Ei ole tarkkaa suunnitelmaa, vain tosi vahva valmistautuminen. Minulle on tärkeää päästä kyynelrajalle. Tunnustelen jotain esimerkkejä, että soittaako se sydäntäni.

Mietin sitä, miten luennon estetiikka kokemuksellisesti tuntuu ytimissä, sydämessä ja herkkyyksien rekisterissä kauniilta ja oikealta. Tilanteen akustiikka tukee ajattelua. Soitan salissa olevien ihmisten kanssa ajattelun instrumenttia. Akustiikka on se, miten minun ajatteluni heijastuu takaisin minulle siinä hetkessä. Ajatus soi tuttujenkin melodioiden osalta elävästi, kauniisti ja muhkeasti, ytimiin menevästi. Jokainen salissa on orkesterin jäsen, koska jokainen soittaa omaa ajattelun instrumenttiaan.Olli Ikkala: Miten teet luentoja? Minulle etäluentojen pitäminen on hirvittävän vaikeaa. Olen musiikin kautta tottunut aistimaan ihmisten ja yleisön läsnäolon, enkä pysty siihen ruudun kautta. Fyysiset luennot ovat helpompia, koska voin mennä ihmisten joukkoon. Voin käydä keskustelua ihmisten, mutta en ruudun kanssa.

Esa Saarinen: Minun näkemykseni on sama, haluan kokemuksen ihmisistä. Mutta korona-ajan alkaessa mietin, että entä jos minulla olisi tarpeeksi iso ruutu ja näkisin riittävästi ihmisiä, niin se saattaisi riittää. Keksin käsitteen kasvovalo. Zoom-tilanteessa näen 25 ruutua ja ihmisten kasvovalot – itse asiassa paremmin kuin jos oltaisiin salissa.

Salin soitannassa minua voivat haitata fyysiset elementit, kuten kolinat tai jonkun röhnöttäminen. Mutta kasvovalo on korostuneesti läsnä ja antaa akustiikan kokemukselle.

Yksi luennon kannalta hyödyllinen käsite on myös urkupiste. Sehän on myös musiikkitermi. Se tarkoittaa temaattisia sointeja, jotka soivat siellä luennolla koko ajan. Se voi olla vaikka inhimillinen lämpö.

Olli Ikkala: Ymmärrän tämän analogian. Voi olla hyödyllistä ajatella myös, että musiikissa on fraaseja ja kaaria, ja niinhän esitelmässäkin kuuluu olla. Kummatkin ovat luovia prosesseja.

Katso videot