Olen kotoisin Bangladeshista, ja suoritin kanditutkinnon tietotekniikassa ja insinööritieteissä. Työskentelin pari vuotta ohjelmistoinsinöörinä Bangladeshissa, kunnes aloin etsiä maisteriopiskelumahdollisuuksia, ja sain apurahan Memorial University of Newfoundlandista Kanadasta. Maisteriopintojeni jälkeen jatkoin yliopistolla väitöskirjatutkimusta, ja tutkijatohtorivaiheessa halusin kokeilla, pidänkö opettamisesta yhtä paljon kuin tutkimuksesta. Huomasin rakastavani myös opettamista.
Aloin hakea akateemisia paikkoja, ja Aalto tuli eteeni vähän yllättäen. Ajattelin ensin, etten sopisi meritekniikan avoimeen professuuriin riittävän hyvin. Siksi en hakenut sitä, mutta sitten rekrytointitiimistä otettiin yhteyttä ja tartuin tilaisuuteen. Tulin Suomeen vuonna 2021 mieheni ja yksivuotiaan lapseni kanssa.
Mashrura MusharrafMatkani on ollut jännittävä ja palkitseva, mutta se on tuntunut myös hieman yksinäiseltä.
Maisteriopintojen ja väitöskirjatutkimuksen aikana työskentelin pääasiassa meriturvallisuuden ihmispuolen parissa eli pohdin, miten voimme kehittää alan toimijoiden koulutusta. Tutkimme ryhmässämme sitä, miten koulutusta voidaan suunnitella tehokkaammin hyödyntämällä teknologiaa, kuten simulaattoreita. Huomasin, että meillä on valtavasti hyödyllistä tietoa, jota emme käytä koulutuksen räätälöintiin, ja siirryin tekemään data-analyysiä ja tiedonlouhintaa.
Olen tietotekniikan insinööri, joten olin innoissani, kun autonomisista aluksista alkoi tulla totta, mutta samalla olin myös hieman huolissani siitä, miten se toteutuu käytännössä. Sain väitöskirjani valmiiksi vuonna 2018 ja pohdin, miten koneoppimista, tekoälyä ja vastaavia teknologioita voitaisiin soveltaa automaatiossa. Samana vuonna tapahtui myös ensimmäinen itseohjautuvan Uberin onnettomuus. Olin yllättynyt, kun onnettomuudesta syytettiin takapenkillä istunutta henkilöä. Automatisoinnin pitäisi poistaa inhimilliset virheet, mutta silti he syyttivät ihmistä!
Tämä motivoi minua nykyiseen työhöni. Meritekniikassa emme puhu ihmisen korvaamisesta, vaan haluamme ihmisten ja koneiden tekevän töitä yhdessä, jotta merenkulusta tulee turvallisempaa ja tehokkaampaa. Olen edelleen enemmän keskittynyt ihmisiin.
Alussa oli muutamia yllätyksiä. En esimerkiksi tiennyt, ettei Suomessa juuri kukaan työskentele heinäkuussa. Aloitin työt kesäkuussa ja 23. kesäkuuta mennessä kaikki olivat jo lähteneet lomille. Olin siis yksin kampuksella, eikä ketään muita ollut näköpiirissä.
Juuri ennen kuin kaikki katosivat, minulla oli tapaaminen silloisen dekaanin, Gary Marquis'n, kanssa. Hän mainitsi, että Suomen Akatemian hankehakemusten hakuaika on syyskuussa. Päätin hakea, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten systeemi toimi. Samaan aikaan perehdyin myös konetekniikkaan, olinhan aloittamassa opetuksen heti syksyllä. Se oli minulle uutta, koska olin opiskellut tietotekniikkaa. Suoritin myös muutamia pedagogisia kursseja kehittyäkseni opettajana.
Rehellisesti sanottuna en tiedä, miten saatoin edes ajatella onnistuvani, mutta lähetin joka tapauksessa hakemuksen aivan viime hetkellä. Minulla ja lapsellani oli kaiken lisäksi molemmilla viides flunssa hakuajan päättyessä. Eli muistikuvani ovat nyt vähän hämärän peitossa. Mutta jotenkin onnistuin lähettämään hakemuksen ja samaan apurahan! Asioilla on tapana järjestyä.
Minulla oli uusi työ uudessa maassa, ja samalla ensimmäinen lapsi – ilmassa oli aivan liian monta uutta palloa samaan aikaan. Ja kun lapseni sai viidennen korvatulehduksen, ajattelin, että tämä kaikki on liikaa.
Työskentelin tuolloin erään tutkijatohtorin kanssa. Hän halusi työskennellä rahoitushakemusten parissa, ja minä todella tarvitsin apua! Niinpä ideoimme yhdessä, puhuimme paljon, ja se kaikki sai minut innostumaan. Oli mukavaa pystyä jakamaan asioita jonkun kanssa.
Eräänä päivänä minulla oli sovittuna tapaaminen hänen kanssaan. Aamulla herätessä ajattelin, että kerron hänelle aikovani luovuttaa hakemuksen suhteen. Saapuessani paikalle hän kertoi innoissaan minulle, että hakemus oli erinomainen. En tiedä, yrittikö hän vain rohkaista minua. Mutta hän oli todella innoissaan ja kertoi, että minun todellakin pitäisi jättää se hakemus. En saanut kerrottua hänelle, että harkitsen luovuttamista. Hän oli niin innoissaan, vaikka oli lukenut vain luonnoksen.
Samana iltana minusta tuntui edelleen, etten voi mitenkään saada hakemusta aikaiseksi. Mutta mieheni muistutti minua siitä, että olen parhaimmillani silloin, kun innostun. Minun pitäisi vain keskittyä tutkimusideaan eikä huolehtia lopputuloksesta. Niinpä täytin hakemuksen parhaani mukaan. Ja opin prosessin aikana, että joskus valmis on parempi kuin täydellinen.
Kenkäni ovat melko ainutlaatuiset, ja niin on myös polkuni. Akateemisissa johtotehtävissä ei ole monia kaltaisiani – Bangladeshista kotoisin olevia naisia – etenkään meritekniikan kaltaisella miesvaltaisella alalla.
On ollut palkitsevaa huomata, että olen inspiroinut nuoria naisia valinnoillani. Kuten opiskelijani sanovat, ”et voi olla sitä, mitä et näe”. Tämä on parasta työssäni – olen iloinen, että voin esimerkilläni innostaa muita. Tutkimusryhmässäni on tällä hetkellä pelkästään naisia, ja minulta kysytään, suosinko naispuolisia hakijoita. Sitä en tee, mutta naispuolisia hakijoita vain on paljon enemmän kuin muilla kollegoilla. Voin auttaa tutkijoitani näkemään, miten hyviä he ovat ja mihin he pystyvät.
Memorialissa ohjaajani ja koko tutkimusryhmä auttoivat minua näkemään, mitä minusta voi tulla, ennen kuin ymmärsin sitä itsekään. Jos taas palaisin takaisin lapsuuteeni Bangladeshissa, en luultavasti pystyisi näkemään itseäni tässä, missä olen nyt. Lapsuudessani minulle lähinnä kerrottiin siitä, mihin en pysty. Mutta minulla oli onneksi hyvin kannustava perhe, joka rohkaisi minua silloin, kun tarvitsin sitä eniten. Ehkä heidän ansiostaan päädyin siihen, missä olen nyt – riippumatta siitä, mitä muut sanoivat.
Matkani on siis ollut jännittävä ja palkitseva, mutta se on tuntunut myös hieman yksinäiseltä.
Työskentelin viime vuonna Strategisen tutkimusneuvoston hakemuksen parissa, ja johdin ensimmäistä kertaa viiden-kuuden hengen konsortiota. Kukaan ei kutsunut minua mukaan, koska kukaan ei tiennyt, että olen olemassa. Niinpä keräsin itse ideoita ja otin yhteyttä muutamiin ihmisiin, joista useimmat suostuivat. Mutta se oli melko vaativa tehtävä. Olen hyvä kirjoittamaan ja keräämään ideoita, mutta koen haastavaksi projektien ja ihmisten johtamisen.
Hakemuksen lähettämisen jälkeen menin lounaalle kollegani kanssa. Kerroin hänelle, että minusta tuntuu kuin olisin toipumassa leikkauksesta tai vastaavasta. Hakemusprosessi imi minusta kaikki voimat. Kun palasin iltapäivällä työpisteelle, hän kertoi minulle viestissään, että hänestä tuntuu samalta jokaisen hakemuksen jälkeen. Kun hän kuuli minun sanovan sen ääneen, hän tunsi itsensä nähdyksi ja kuulluksi.
Uskon, että pääsemme ihmisinä lähemmäs toisiamme, kun olemme aidosti oma itsemme ja jaamme, miltä meistä todella tuntuu. Minun on vain oltava kärsivällinen. Verkosto rakentuu ajan kanssa.
Myös ystävien saaminen minun iässäni vie vain aikaa. Olen lähestynyt asiaa eri näkökulmista. Olen löytänyt muutamia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tietotekniikasta, koneoppimisesta ja tekoälystä. Olen myös yrittänyt löytää kollegoita, joiden kanssa voisimme mennä lounaalle ja puhua lapsiperhearjesta.
Aalto järjesti perheelleni majoituksen Aalto Innissä ensimmäisen kuuden kuukauden ajaksi, ja siitä oli paljon apua. Sain siellä hyviä ystäviä, jotka olivat myös juuri saapuneet Suomeen. Meillä oli paljon yhteistä.
Omassa pienessä tiimissäni yritän rakentaa kulttuuria, jossa juhlimme pieniäkin hetkiä. Kiitän ihmisiä ja kerron, jos joku on tehnyt jotain hyvää.
Mashrura MusharrafUskon, että pääsemme ihmisinä lähemmäs toisiamme, kun olemme aidosti oma itsemme ja jaamme, miltä meistä todella tuntuu.
Yleisesti ottaen kollegani Aallossa ovat olleet tukena matkallani. Mutta haluaisin nähdä parannuksia kansainvälisten tutkijoiden perehdyttämisprosessissa. Minulla oli viime syksynä ensimmäinen arviointikeskustelu ja tajusin, että olisin voinut pärjätä paremmin, jos minulla olisi ollut heti alussa saanut tietää yksityiskohtaisesti säännöt, julkaisujen arvottamisen ja muut tenure track -kriteerit. Nämä vaihtelevat maittain, eikä niistä ole tietoinen, jos ei ole Suomesta.
Olen mukana Insinööritieteiden korkeakoulun yhdenvertaisuus-, tasa-arvo-, diversiteetti- ja inklusiivisuustiimissä, ja haluan kehittää opetusta, tutkimusta ja palveluita näiltä osin.
Marraskuu oli raskas. Tuntui, että koko ajan oli pimeää. Tulin töihin pimeässä ja lähdin kotiin pimeässä. Ensimmäisenä talvena kokemus oli raskain, toisena vuonna oli ehkä vähän helpompaa. Mutta tänä talvena olen keskittynyt esimerkiksi ottamaan D-vitamiinia ja liikkumaan.
En ole kovin sosiaalinen tai seikkailunhaluinen ihminen, enkä myöskään talvi-ihminen. Mutta nyt poikani on kolmevuotias, ja pohdimme, mitä voisimme tehdä yhdessä. Vien hänet kävelylle ja rakennamme yhdessä lumiukkoja. Hän opettaa minua nauttimaan talvesta.
"Aalto on aika rauhallinen ja turvallinen ympäristö toimia. Johtamis- ja arviointijärjestelmä on suhteellisen kiltti, ja kuri on sopivan löysä tälläiselle häröilijällekin."
"Muistan, miten valtavan iso merkitys oli sillä, että sain mahdollisuuden opettaa. Minuun uskottiin ammattilaisena, ja tulin nähdyksi ja kuulluksi. Onnistuin jännityksestä huolimatta. Tämä organisaatio näki minun potentiaalini."
"Orientaatioviikolla ja sen kaikissa aktiviteeteissa ja luennoilla meille kerrottiin hyödyllisiä asioita esimerkiksi yliopiston toiminnasta. Koin, etten ole täällä yksin."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aaltolaiset kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
