Hannaleena Hauru: Käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja

Kuka olet ja mitä teet?

Olen Hannaleena Hauru, elokuvantekijä. Käsikirjoitan ja ohjaan elokuvaa, sekä välillä myös televisiota. Taustani on teatterin puolella, ja ensimmäinen ammattini oli teatterituottaja. Opiskellessani Tampereella teatterituottamista aloin ottaa käsikirjoituskursseja. Sitä kautta ymmärsin, että kirjoittaminen on välineeni. Hain Taikkiin, ja tällä tiellä ollaan edelleen. Valmistuin vuonna 2011. 

Olet palannut Aaltoon myös opettajan roolissa. Millaista on opettaa oman alan opiskelijoita?

Olin opettamassa ensimmäisen vuoden opiskelijoille studiotyöskentelyä. Hehkutin muille opettajille opiskelijoiden itsereflektion määrää: he peilasivat luontevasti omaa oppimistaan, tsemppasivat toisiaan ja antoivat toisilleen palautetta välittömästi. Näistä työkaluista minulla itselläni on edelleen opittavaa. En halua olla se opettaja, joka kaataa omia menneisyyden traumojaan opiskelijoiden niskaan.

Miten syntyi uusi pitkä elokuvasi Fucking with Nobody?

Fucking with Nobody sai alkunsa Venetian Biennale College Cinema -koulutuksessa, joka kestää vuoden. Mukaan haettiin käsikirjoituksen luonnoksella tuottajaparin kanssa, joten Emilia Haukka oli alusta saakka mukana. 

Biennalen tutor-jengi oli mahtava. Mukana oli isoja nimiä, pitkän linjan eurooppalaisia taideleffatekijöitä, esimerkiksi leikkaajakonkari Mary Stephen. Saimme jatkuvasti ja laajasti palautetta tutoreiltamme käsikirjoitusvaiheesta tuotantoon ja leikkausvaiheeseen asti. Opetettuaan päivät meitä tutorimme kokoontuivat iltaisin yhteen miettimään linjavetoja ja seuraavia askelia jokaiselle tutoroitavalle ryhmälle. 

Tällaista menettelyä haluaisin tuoda lisää koulumaailmaan ja elokuvan kentälle. Tekeminen on silppuista, jos professorit eivät juttele keskenään kursseista, tai jos saat kolmelta eri rahoittajalta eri palautetta, koska he eivät ole keskustelleet yhdessä. 

Fucking with Nobody on toinen pitkä elokuvani Lauri Mäntyvaaran Tuuheiden Ripsien jälkeen. Ennen pitkiä elokuvia olin tehnyt paljon televisiota sekä lyhytelokuvaa, esimerkiksi Metatitanicin, 45-minuuttisen essee-elokuvan. Jos Fucking with Nobodya vertaa aikaisempiin lyhytelokuviini tai Tuuheisiin Ripsiin, voi sanoa että olen aiemmin halunnut miellyttää isompia yleisöjä. Se on sellaista kympin tyttöyden jäännettä. Fucking with Nobodyssa meillä oli erilainen asenne, teimme juuri sellaisen elokuvan jonka halusimme itse tehdä. 

Miten tullaan suureksi elokuvaohjaajaksi?

En tiedä. Itse olen Aallon ohessa ollut mukana elokuvajärjestötoiminnassa ja erilaisissa avoimen oppimisen ympäristöissä. Omassa kuplassa tapahtuu paljon, mutta on hyvä pitää itseään hereillä myös ympäröivästä maailmasta. 

Kino Euphoria -lyhytelokuvayhteisö on ollut minulle tärkeä. Siellä pääsi harrastamaan sellaista luoville aloille tyypillistä sekoilua ja perseilyä, samaan tyyliin kuin esimerkiksi muusikoilla on musajameja. Käyn myös aktiivisesti kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja olen aiemmin kuulunut NISI MASA European Network of Young Cinema -yhdistykseen.

Inklusiivisuus ja monimuotoisuus on tällaisen alan hakuprosesseissa todella tärkeää. Ilman näiden asioiden ymmärtämistä monet lahjakkaat tekijät jäävät Aallon ulkopuolelle. Suomalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Kadar Ahmed jäi aikanaan ELOn pääsykokeissa rannalle, koska ei puhunut tarpeeksi hyvää suomea. Taikin hakuprosessia ei ehkä voi räjäyttää päivässä, mutta ilman aktiivista muutosta alalle hakeutuu ja pääsee vain samantyyppisiä ihmisiä.

Edistystä on onneksi tapahtunut. On ollut hienoa huomata, että Teatterikorkeakoulussa on esimerkiksi alkamassa dramaturgian ohjelma, jota tehdään yhdessä viiden eri taideyliopiston kanssa, ja joka pyrkii vastaamaan dekolonisaation tarpeeseen. Täällä aletaan vihdoin heräämään näihin kolonialistisiin rakenteisiin, joiden mukaan yliopistot ovat perinteisesti järjestäytyneet. Olen itse aloittamassa opinnot kyseisessä ohjelmassa tänä syksynä.

Messiaan ja suuren elokuvaohjaajan viittaa sovitetaan helposti esikoisohjaajille, jos he ovat miehiä. Tavallaan olen ehkä kateellinen – minua ei koskaan haastatteluissa tituleerata suureksi lupaukseksi eikä neroksi – mutta toisaalta olen myös huojentunut. Se paine on toki aika epäreilua, kun otsikot huutavat, että ensimmäiseltä pitkältä elokuvaltasi odotetaan todella paljon ja seuraavalta vielä enemmän. Itse olen saanut olla rauhassa. 

Olen toisaalta itse tehnyt tällaisia elokuvia jo kymmenen vuotta, ja onhan se masentavaa, että joka kulttuurihaastattelussa aina todetaan että tällaisia elokuvia ei juuri Suomessa tehdä. Olen aina jossain siellä marginaalissa. 

Tuottajana huomaan alalla vaikuttavat jälkitaistolaisuuden asenteet. Monen elokuvantekijän mielestä tuottaja on paha kapitalisti. Tällaisia asenteita on elokuvapuolella – ja yhtä lailla teatteripuolella – edelleen, mutta toivottavasti vähenevissä määrin. 

Oma naiiviuteni on toki myös myönnettävä – on ollut ihanaa viettää aikaa eurooppalaisessa taideleffaskenessä ja huomata, että vielä on olemassa elokuvataidetta. On toki myös todella karua huomata, miten laskelmoitu tekijän tulee olla, jos haluaa tehdä menestyneen taide-elokuvan. Arthousekin on oma teollisuuden lajinsa. 

Missä tehdään tämän hetken kiinnostavinta elokuvaa?

South by Southwest -festivaaleilla näin hyvää norjalaista elokuvaa – pohjoismaisuus varmasti resonoi. Tampereen lyhytelokuvajuhlilla tutustuin Koneen säätiön rahoittamaan Academy of Moving People and Imagesiin, ja odotan kovasti, mitä kaikkea sieltä päin tulevaisuudessa tulee. Mitä liikkuvan kuvan kirjoon tulee, YouTuben syövereissä on myös paljon kiinnostavaa. 

Ehdottomasti myös kaikki, mitä Kino Euphorian lyhytelokuvapajoissa tehdään. Odotan monelta Kinon tekijältä myös pidempää elokuvamuotoa tulevaisuudessa. Lyhytelokuva jää väistämättä vielä marginaaliin. 

Lue lisää Hannaleenan elokuvista, haastatteluja ja katso hänen lyhytelokuviaan:
Hannaleena Hauru – screenwriter, director