Aalto-yliopiston alumni, tekniikan tohtori Jaakko Kivinen: ”Omaan alaansa ei saa siiloutua”

Kun tuore ylioppilas Jaakko Kivinen ahersi kesällä 1959 Teknillisen korkeakoulun karsintakurssilla, olivat mielessä teknillisen fysiikan opinnot. 

”Halusin mennä vaikeimman kautta. En kuitenkaan päässyt lukemaan teknillistä fysiikkaa, vaan ovet aukesivat sähköosastolle. Totesin tuolloin, että on parempi olla hyvä heikkovirtainsinööri kuin heikko ydinfyysikko”, Kivinen toteaa pilke silmäkulmassa.

Pikkudiplomi tuli suoritettua määräajassa, vaikka Kivinen kertookin kahden ensimmäisen opiskeluvuoden mennen laulaessa, kun Polyteknikkojen kuoron ja edustuskvartetin esiintymiset veivät nuorta teekkaria tilaisuudesta toiseen.

Fuksivuoden sketsi johti myös TV-esiintymiseen. ”Teekkarit olivat perustaneet Suomen ensimmäisen televisiokanavan, Tesvision, jonne tarvittiin viihdeohjelmaa. Niinpä päädyin suoraan lähetykseen sketsissä, jossa esitin murhaajaa. Hoidin kaikki murhat kunnialla.”

Kolmantena opiskeluvuonna Kivinen päätti, että vastedes vain paras opiskelumenestys on kyllin hyvä. Suunnitelma toteutui ja Kivinen valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1964. 

Kivinen on tehnyt ansiokkaan työuran asiantuntija- ja johtotehtävissä IBM:n, Huhtamäen, Nesteen ja Fortumin palveluksessa. 1970-luvulla hän toimi materiaalitalouden (logistiikka) professorina ja tuotantotalouden laitoksen johtajana Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa.

Hyvä kiertämään lahjoituksen avulla

Lisensiaattityössään Kivinen tutki taloudellisten systeemien säätötekniikkaa pörssisijoitusprosesseissa. Väitöstutkimuksessaan hän sovelsi systeemiteoriaa yrityksen toiminnan suunnitteluun ja johtamiseen.

”Sain jatko-opintojani varten apurahaa Tekniikan Edistämissäätiöltä, Teknilliseltä korkeakoululta, Emil Aaltosen säätiöltä sekä Kaupallisten ja teknillisten tieteiden tukisäätiöltä. Apurahoilla oli minulle nuoruudessani suuri taloudellinen merkitys.”

Lahjoituksellaan Aalto-yliopistolle Kivinen halusi nyt laittaa hyvän kiertämään seuraaville sukupolville. ”Lahjoituksen myötä koen, että maksan pois kiitollisuudenvelkani omien apurahojeni myöntäjille. Apurahat ovat opiskelijoille ja tutkijoille äärimmäisen tärkeitä.”

Kaikki lähtee oppimisen halusta

Kesällä Kivinen vieraili Aalto-yliopiston kampuksella Otaniemessä. Säätö- ja automaatiotekniikan asiantuntijana hän oli erityisen kiinnostunut robotiikan tutkimuksesta.

”Aallossa kehitetään esimerkiksi robotteja, jotka palvelevat vanhuksia hoivakodeissa. Tämä on hieno osoitus Aallon monitieteisyydestä. Tekniikan osaajilla pitää olla myös valmiuksia ymmärtää mitä on ihmisyys ja vanhuus. Omaan alaansa ei saa siiloutua”, Kivinen kertoo.

”Aalto ei ole pelkkä koulu vaan erinomainen oppimisympäristö ja opinahjo, jossa yhdistyy innovatiivisuus, yrittäjyys, monitieteisyys ja kansainvälisyys.”

Kuorolaulaja ja joukkuepelaaja

Kivisen nuorena aloittama lauluharrastus on jatkunut läpi elämän. Hän on ollut mukana monissa mieskuoroissa ja kvarteteissa ja laulaa edelleen Laulu-Miesten ja Espoon Mieslaulajien riveissä.

Yksi rakkaista ja samalla harvoista säilyneistä kvartettitaltioinneista on vuodelta 1960. Tuolloin Grundig-nauhuriin tallentui Polyteknikkojen teekkarikvartetin harjoitus, jossa laulu kaikui Lönnrotinkadun Vanhan Polin tornissa. 

Muutama vuosi sitten Kivinen päätti toteuttaa unelmansa - laulaa itsensä kanssa kvartettilauluja ja tallentaa ne uusimman tekniikan avulla. ”Rakensin työhuoneeseeni studion ja hankin tarvittavat laitteet. Pieni muutaman laulun projektini lähti mukavasti liikkeelle. Sitten mopo karkasi käsistä ja syntyi CD täyteen lauluja ja tarinoita.”

Toinen Kivisen rakas harrastus on liikunta. Työvuosinaan hän osallistui aktiivisesti työpaikkaliikuntaan, oli kyse sitten jalkapallosta, suunnistuksesta, yleisurheilusta tai salibandystä. ”Kun jäin eläkkeelle Fortumilta vuonna 2004, sain pelipaidan, jonka selässä lukee Jaska 04. Viimeisessä pelissä sain palkintopytyn, en parhaana pelaajana, vaan ahkerana joukkuepelaajana. Olen edelleen innokas salibandyn, kaukalopallon ja futsalin harrastaja – ja joukkuepelaaja.”

Teksti: Marjukka Puolakka