Miten katkaista haavoittuvaisuusketju

Voidaksemme ymmärtää, miten Claudia Garduño on päässyt sinne missä hän on tänään, on palattava kymmenen vuotta taaksepäin aikaan, jolloin hän oli muotoilun kandidaattiopiskelija. Jokaisen yliopisto-opiskelijan on Meksikossa suoritettava pakollinen yhteisöpalvelu, ja Claudia Garduño työskenteli yhden tällaisen jakson aikana kunnostaen kuuluisaa seinämaalausta. Meksikon muralistien renessanssi sai alkunsa 1920-luvulla vallankumouksen jälkimainingeissa tuoden yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet näkyvästi esiin. Meksikon hallitus oli tyytyväinen muutamien Euroopassa oppinsa saaneiden muralistien menestykseen ja heidän saamaansa kansainväliseen tunnustukseen. Se perusti ohjelman alkuperäiskansaa edustavien taiteilijoiden kouluttamiseksi eurooppalaisen tyylisuunnan mukaan. Voidaan kuvitella, että tällaisen ohjelman suunnittelun taustalla oli ajatus siitä, että arvostettua kansainvälistä toimintatapaa soveltamalla voitaisiin ulkomaista menestystä hyödyntää. Muita mahdollisia seurauksia ei kukaan ajatellut.

Virkamiehet huomasivat pian, että opetettaessa alkuperäiskansojen edustajille tietyntyyppistä maalaustekniikkaa, jotkut heidän vuosisatojen ajan harjoittamista taidoistaan ja taiteentekotavoistaan alkoivat kadota. "Tämä sai minut kyseenalaistamaan myös omaa tietämystäni", Garduño sanoo. "Miksi neljässä vuodessa saamani muotoilututkinto olisi arvokkaampi kuin satojen vuosien perintö?”

Sen oivaltaminen, että syvempi tietämys ei välttämättä tule alkuperäisyhteisöjen ulkopuolelta vaan pikemminkin niiden piiristä ja että hyvää tarkoittavat auttamispyrkimykset voivat olla alentavia ja jopa haitallisia haavoittuville yhteisöille, on ollut tämän jälkeen keskeistä Garduñon työssä. Hän ei vain vielä tiennyt sitä.

Garduñon lannistumaton usko muotoilun hyvää tekevään voimaan maailmassa toi hänet vuonna 2008 Aalto-yliopistoon jatkamaan kestävään muotoiluun keskittyvää tutkinto-opiskelua. Hän haki edelleen pohjaa intohimolleen ja työlleen, ja Aalto-yliopisto oli vasta kehittämässä suhdettaan kestävyyteen.

Garduño halusi muotoilun avulla auttaa syrjäytyneitä yhteisöjä Meksikossa, mutta aina kun hän esitti ajatuksen työtovereilleen Suomessa, he olettivat yhteistyön koskevan muotoilijoita ja käsityöläisiä, jotka valmistaisivat matkailijoille matkamuistoina myytäviä uusia tuotteita. "Se ei vain tuntunut minusta oikealta," hän sanoo, "ja siitä kaikki alkoi.”

Lähtökohtana oli sitoutuminen ihmisiin, heidän tarpeisiinsa ja elämäänsä. Garduño liittyi LeNS-ohjelmaan, jonka järjestivät Cindy Kohtula, Tatu Marttila ja AaltoLAB Shanghai. LeNS-ohjelmassa keskityttiin tiedon jakamisen ja kestävyyden kansainvälisen verkoston rakentamiseen, mutta AaltoLAB Shanghain osalta lähdettiin liikkeelle tyhjästä. Muotoilija Tuuli Sotamaa suunnitteli sen markkinointikampanjaksi, jolla mainostettiin vasta perustettua Aalto-yliopistoa vuoden 2011 maailmannäyttelyssä. Ohjelma määriteltiin muotoilutoimisto IDEO Shanghain kanssa tehtäväksi yhteistyöksi, jossa "näytetään maailmalle, miten Aalto-yliopiston arvoja sovelletaan käytännössä", Garduño kertoo.

Shanghaissa Garduño ja uraauurtava AaltoLAB-ryhmä työstivät IDEO:n kanssa ensimmäisen version niiden ihmislähtöisestä kenttäoppaasta. Eri alojen opiskelijat kehittivät erilaisia menetelmiä intuition sekä yrityksen ja erehdyksen kautta. He tekivät kenttähaastatteluja ja seurasivat yhteisöä, minkä jälkeen he kokoontuivat IDEO:n kanssa Shanghaihin keskustelemaan näkemästään. Heidän tavoitteenaan oli löytää keino auttaa äärimmäisen köyhän alueen ihmisiä.

Kokemus avasi Garduñon silmät köyhyyden todellisuudelle. "Manfred Max-Neefin sanoin voit opiskella kirjoja ja osata ne ulkoa, mutta et silti tiedä mitä köyhyys on, ennen kuin joudut sen kanssa silmäkkäin", hän sanoo.

Yhteisöllisen identiteetin luominen tärkeää

Claudia Garduñon mukaan ensimmäisen kohortin (joukko ihmisiä, jotka on valittu tilastolliseen tutkimukseen jonkin yhteisen piirteen perusteella) menestys perustui pitkälti sen monipuoliseen ja tieteidenväliseen rakenteeseen. "Ohrapeltoja nähneet taloustieteilijät pohtivat, mitä niillä voitaisiin tehdä. Sitten joku kertoi, että yhteisössä oli myös vanha lasitehdas. ”

Tämän jälkeen ryhmä sai ajatuksen luomuoluen valmistamisesta yhteisössä Kiinan satamakaupungeissa tapahtuvaa jakelua varten. Ihmiset ottivat ehdotuksen hyvin vastaan taloudellisena kannustimena ja välineenä, jonka avulla ihmisiä voitaisiin hitsata yhteen yhteisen identiteetin ympärille. Koska yhteisö oli luotu keinotekoisesti Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana, sillä ei ollut juurikaan yhteensitovia perinteitä. Oluen paneminen antoi yhteisen identiteetin.

AaltoLAB Shanghain päättyessä oli epävarmaa, oliko aloitteella lainkaan tulevaisuutta. Kun ohjelman järjestäjä ja vastuuhenkilö Tuuli Sotamaa lähti Aalto-yliopistosta, muihin maihin laajentumista koskevat suunnitelmat pantiin jäihin. Garduño pohdiskeli kokemusta ja tulevaisuuden tavoitteitaan. Kun Garduño oli riittävän vakuuttunut ja saanut muutkin vakuuttuneiksi AaltoLAB-hankkeen arvosta, hän lähti Meksikoon ja alkoi etsiä yhteisöjä, jotka voisivat hyötyä ohjelmasta.

"Aluksi en halunnut mennä alkuperäisyhteisöön Meksikossa", hän sanoo, ”koska pelkäsin niiden hyväksikäyttöä.” Hän pani merkille, että haavoittuvassa asemassa olevien yhteisöjen avustamiseen liittyvillä hallituksen aloitteilla oli tiettyjä yhteisiä piirteitä. Ne tuntuivat suuntautuvan alkuperäiskansojen kaupungistamiseen ja väestön yhtenäistämiseen. Myös köyhyyden määritelmä ja siihen puuttuminen olivat ongelmallisia. Monia mayojen talojen elementtejä, kuten kattomateriaalia, pidetään köyhyyden merkkinä, vaikka taloissa asuvat perheet eivät itse asiassa olisikaan köyhiä.

Pian hän tajusi, että hyvistä aikomuksista huolimatta syrjäytyneiden yhteisöjen huomiotta jättäminen oli myös poliittinen kannanotto, niiden syrjäytymisen hiljaista hyväksyntää. Hän päätti etsiä alkuperäisväestön ja valitsi AaltoLAB Mexicon kohteeksi Meksikon vuoden 1910 vallankumouksen alkamisen mukaan nimetyn el 20 de Noviembre -mayayhteisön. Yhteisö sijaitsee Campechen osavaltion Calakmul-nimisessä kunnassa Jukatanin niemimaalla.

Heti aluksi hän huomasi, että vaikka yhteisön jäsenillä oli vaikeuksia, he eivät eläneet suuressa kurjuudessa. Hallituksen aloitteilla rakennetut talot olivat suurelta osin tyhjiä ja niihin majoitettiin vieraita, yhteisön ihmisten suosiessa hyvin rakennettuja mutta vaatimattomia maya-tyylisiä kotejaan. "Alkuperäisväestön yhteiskunta ei perustu rahaan niin kuin meidän yhteiskuntamme", hän sanoo. Vaikka yhteisön ihmiset ovat tyytyväisiä rakennettuihin taloihin (ne toimivat eräänlaisena statussymbolina), ne ovat epäkäytännöllisiä päivittäisessä elämässä trooppisessa ympäristössä.

Perusasiat kuntoon: vesi ja terveydenhoito

Keskusteleminen Calakmulissa asuvien ihmisten kanssa auttoi Garduñoa tunnistamaan keskeisimmät ongelmat. Vaikka ihmiset ovat tyytyväisiä tekniikan kehitykseen – he nauttivat sähköstä kodeissaan ja olisivat arvostaneet vesijohtovettä, kumpikaan näistä mukavuuksista ei ollut ihmisten tai yhteisön ydintarpeita.

Tiiviit keskustelut yhteisön jäsenten kanssa johtivat sen tajuamiseen, että vesi ja terveydenhuolto olivat yhteisön keskeisiä huolenaiheita ja että joissakin tapauksissa terveysongelmat johtuivat veden laadusta. "Yhteisössä on ajoittain hyvin vähän vettä, ja erityisesti pohjaveden laatu on heikkoa", Garduño sanoo. "Munuaiskivien esiintyminen voi liittyä suoraan vesitilanteeseen.”

"Talousasiantuntijamme arvioivat, että vaikka yhteisön ihmiset säästäisivätkin kymmenen prosenttia tuloistaan, yhden munuaiskivioperaation maksaminen kestäisi jopa viisitoista vuotta.” Koska tämäntyyppiset lääketieteelliset operaatiot eivät ole harvinaista, yhteisön jäsenet joutuvat usein pinnistelemään tällaisten velkojen maksamiseksi. Kun velat kasvavat rajusti, ainoa keino niiden maksamiseen on myydä maata, joka on yhteisön elämän perusta ja sen identiteetin kannalta olennaisen tärkeä. Kyse on noidankehästä, jota Garduño kutsuu "haavoittuvaisuusketjuksi". Kolmas El 20 de Noviembre -yhteisössä asuvien kohtaama ongelma on tulojen puute, joka tekee kaikista ilmaantuvista ongelmista vaikeammin ratkaistavia.

"Jos voisimme katkaista tämän ketjun ja ihmiset pääsisivät sairaalaan aina tarpeen tullen, miten heidän elämänsä muuttuisi? Luulen, että he menestyisivät eri tavoin. ”

Calakmul-hankeessa on tehty huomattavia edistysaskeleita. Sen puitteissa on suunniteltu muun muassa ekohostelli kasvattamaan tulovirtaa. Aalto-yliopiston vesitekniikan opiskelijoiden usean vuoden intensiivisten vesianalyysien jälkeen viimeisin kohortti oli hyvin erilainen, mikä Garduñon mukaan on ohjelman kannalta ratkaisevan tärkeää. Hän haluaa kuitenkin vielä enemmän.

"Yhteisö on iloinen saadessaan meidät palaamaan ja tiedän, että kokemus on muuttanut monien opiskelijoiden elämää. Emme kuitenkaan ole pystyneet toteuttamaan vielä todella suuria asioita.” Garduño on luottavainen sen suhteen, että seuraavalla rahoituskierroksella saavutetaan suurempia hankkeita. "Toivon, että voin jonain päivänä lähettää viestin ja sanoa: me teimme sen.”

Teksti: Lucas Millheim

Lisätietoja:

AaltoLAB Mexico -blogi

Katso video

***

Suomi esittelee näyttelynsä Everyday Experiments Milanon 22. triennaalissa Italiassa. Näyttelyssä on mukana kaksitoista kokeiluhanketta, joiden parissa ihmiset parhaillaan työskentelevät tehdäkseen elämästään entistä kestävämpää ja yhdenvertaisempaa. Milanon triennaali järjestetään 1.3.–1.9.2019 ja sitä kuratoi Paola Antonelli, arkkitehtuurin ja muotoilun vanhempi kuraattori sekä tutkimus- ja kehitysjohtaja modernin taiteen museossa (MoMA). Broken Nature heijastaa ihmisten ja ympäristön välisiä suhteita kaikilla tasoilla mikrobiomeista kosmokseen kattaen sosiaaliset, kulttuuriset ja luonnolliset ekosysteemit.

Lisätietoa Everyday Experiments -näyttelyn 12 hankkeesta: everdayexperiments.aalto.fi

22. triennaali, Broken Nature: http://www.brokennature.org/