Teknilliselle alalle hakevan ei tarvitse olla ”syntymästä saakka kiinnostunut koodauksesta”

Syksyllä 2007 Johanna Kaipio – silloinen Viitanen – katsoi televisiosta MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaa ja sai oivalluksen, joka muutti hänen uransa suunnan. Esitetty jakso käsitteli sairaaloissa käytettävien potilastietojärjestelmien puutteita. ”Silloin tuli ajatus, että jos nuo järjestelmät ovat hirveän vaikeita käyttää, niiden tutkiminen voisi olla minun juttuni”, Kaipio sanoo.

Nyt Kaipio on tutkinut sote-alan tietojärjestelmiä vuosikymmenen ajan. Akateemisen työn ohella hän ollut mukana kahdessa laajassa asiakas- ja potilastietojärjestelmän hankintaprojektissa. Syyskuussa hän aloitti työt Aalto-yliopiston tietotekniikan laitoksen työelämäprofessorina.

Asiakas- ja potilastietojärjestelmät kiinnostavat Kaipiota, koska niitä kehittäessä pääsee teknisen osaamisen kautta auttamaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaita ja potilaita. ”Nautin hirveästi siitä, että yhteistyössä on mukana eri taustoilla olevia ihmisiä, muun muassa lääkäreitä, hoitajia, sosiaalihuollon ammattilaisia. Siinä välimaastossa syntyvät parhaat ideat ja oivallukset.”

Kun Kaipio oli lapsi, hänen diplomi-insinööri-isänsä ja lastentarhanopettajaäitinsä kannustivat häntä lukemaan matemaattisia aineita. Lukiossa häntä kiinnosti matematiikan ja fysiikan ohella psykologia, ja yhdistelmä innosti häntä hakemaan opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun sähkö- ja tietoliikennetekniikan osastolle. ”Perusopinnoissa pääsin hyödyntämään sekä psykologian että matematiikan osaamista. Käyttäjäkeskeinen suunnittelu ja käytettävyys ovat olleet luonteva jatkumo sille kiinnostukselle.”

Teknologia on läsnä kaikilla aloilla, ja esimerkiksi juuri psykologia ja kognitiotiede liittyvät siihen läheisesti. Kaipio painottaa, että teknologiaa voi lähestyä monesta näkökulmasta.

Ala kaipaisi lisää naisopiskelijoita. Tällä hetkellä teknillisten alojen opiskelijoista alle kolmannes on naisia. Tietotekniikassa jakauma on vielä vinoutuneempi. Kaipio toivoisi, että tytöt ja nuoret naiset ymmärtäisivät, ettei alaa opiskelemaan lähtevän tarvitse osata kaikkea valmiiksi tai olla erityisen teknologiaan suuntautunut.

”Ei tarvitse olla syntymästä saakka kiinnostunut koodauksesta. Se auttaa jo paljon, että on innokkuutta ja kiinnostusta oppia uusia asioita ja olla tekniikan kanssa tekemisissä.”

Yhden ratkaisun kehittäminen eri toimintaympäristöihin on vaikeaa

Kymmenessä vuodessa asiakas- ja potilastietojärjestelmät ovat Kaipion mukaan kehittyneet, vaikka tekemistä yhä riittääkin paljon. ”Suomi on edelläkävijä monessa mielessä, kuten tietojärjestelmätoiminnallisuuksien monipuolisessa hyödyntämisessä ja kansallisen tason tiedonvaihdossa. Se unohtuu helposti, kun ollaan niin kriittisiä omaa tekemistä kohtaan.”

Kritiikkiä on saanut paljon muun muassa Apotti-hanke, jonka parissa Kaipiokin työskenteli vuosina 2013­–2015. Järjestelmä otettiin ensimmäisenä käyttöön Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin eli Husin Peijaksen sairaalassa marraskuussa 2018. Nyt käyttöönotto etenee Husissa ja pääkaupunkiseudun kunnissa vaiheittain vuoden 2020 loppuun saakka.

Vaikka kalliina pidettyä hanketta on arvosteltu, Kaipio muistuttaa Apotin olevan uranuurtajaprojekti. Se yhdistää ensimmäisenä maailmassa sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät ja huomioi muun muassa muuttuvan sote-kentän.

Sote-kenttä on monia muita aloja monimutkaisempi. Siihen liittyy monenlaista lainsäädäntöä ja yhteensopivuusvaatimuksia muun muassa tiedonkäsittelyyn ja tietosuojaan liittyen. Hankintaketjut venyvät usein pitkiksi, joten on vaikea ennakoida, mihin kaikkeen järjestelmän täytyy käyttöönottovaiheessa taipua.

Vasta viime vuosina asiakas- ja potilastietojärjestelmissä on alettu kiinnittää enemmän huomiota käytettävyyteen. Nykyiset järjestelmät ovat muun muassa käytettävyyden suhteen vanhentuneita ja tulleet kehitystiensä päähän.

Kaipion mukaan erityisen haasteellista on se, että eri aloille ja toisaalta esimerkiksi terveydenhuollon sisällä perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon halutaan usein yksi ja sama ratkaisu. Se on hankalaa, koska toimintaympäristöjen ja erikoisalojen vaatimukset ja toimintatavat voivat poiketa toisistaan paljonkin.

Ihanteellinen asiakas- tai potilastietojärjestelmä olisi työntekijän näkökulmasta intuitiivinen ja tehokas käyttää, mutta myös mukautettavissa eri käyttökontekstien tarpeisiin.

”Nykyisissä, järjestelmissä iso haaste on se, että kaikki toiminnot ovat näkyvissä kaikille käyttäjille riippumatta siitä, mitä sieltä oikeastaan tarvitsee ja käyttää. Järjestelmät ovat jäykkiä ja työntekijöiden on sopeutettava työskentelytapojaan siten, kun järjestelmä sen mahdollistaa, sen sijaan, että järjestelmä tukisi heille luontevia tapoja.”

Kaipion mielestä ei pidä kuitenkaan puhua vain hyvistä ja huonoista järjestelmistä. Pitäisi kiinnittää huomiota myös siihen, miten eri organisaatiot käyttävät niitä. ”Ulkopuolelta katsoessa voi olla vaikea ymmärtää, miten paljon esimerkiksi eri ammattiryhmien välisessä yhteistyöllä ja työnjaolla on merkitystä toimintatapoihin.”

Uusien tietojärjestelmien hankintaan liittyy kiinteästi juuri toimintatapojen kehittäminen. Näiden asioiden pitäisi kulkea käsikädessä ja toiminnanmuutoksen olla keskeisesti mukana hankintaprosessissa. Vastaavasti käyttöönottovaiheessa on tärkeää perehdyttää työntekijät sekä uusiin toimintatapoihin että järjestelmän käyttöön. Muuten tavoitellut hyödyt jäävät saavuttamatta.

Pelkällä yliopistotaustalla ymmärtäisin huonommin reaalimaailman ongelmia

Mikä tekee terveydenhuoltomaailmasta niin ihmeellisen ja muita aloja erikoisemman? Tätä eräs kuulija ihmetteli tilaisuudessa, jossa Kaipio esitteli kansallisen potilastietojärjestelmien käyttäjäkokemuskyselyn tuloksia. Kommentoijan mielestä käyttöongelmat kielivät vain ja ainoastaan huonosta suunnittelusta, ja hän vertasi järjestelmiä kauppojen kassajärjestelmiin.

Kaipion mielestä kommentti osoittaa, miten vaikea jopa teknillisten alojen tutkijoiden on ymmärtää sote-kentän kompleksisuutta. ”Kyse on monimutkaisesta ja kriittisestä toimintaympäristöstä, jossa on potilaiden henki kyseessä. Silloin kyse ei ole ihan samasta asiasta kuin kaupan kassajärjestelmässä”, Kaipio sanoo.

Tätä ymmärrystä Kaipio toivookin voivansa levittää työelämäprofessorina. Työelämäprofessori yhdistää tehtävässään sekä akateemisesta maailmasta että käytännön työelämästä kertynyttä tietoa ja osaamista. ”Jos minulla olisi vain yliopistotausta, väittäisin, että ymmärtäisin huonommin käytännön, reaalimaailman ongelmia, joista oman alani tutkimus vahvasti ponnistaa.”

Kaipio haluaa terveydenhuollon järjestelmien ohella kiinnittää huomiota myös sosiaalihuoltoon, missä asiakastietojen käsittely ja ajantasaisen kokonaiskuvan muodostaminen asiakkaan tilanteesta on hyvin keskeistä. Hän haluaisikin laajentaa tutkimustaan sosiaalihuollon asiakastietojärjestelmiin.

”Mielestäni kuuluu ihan perusasioihin, että tietojärjestelmän pitäisi tuoda työntekijälle näkyville hänen tarvitsemansa tiedot ja tukea rutiinitehtävien suorittamista. Sen pitäisi esimerkiksi tarjota yhteenveto asiakkaan palvelukokonaisuudesta ja ohjata päätöksentekoprosessia.”

Kaipion mukaan nykyisissä järjestelmissä tämä vaatii kuitenkin paljon klikkailua ja tiedonetsintää järjestelmän eri näkymistä. ”Nykytekniikan pitäisi mahdollista nämä asiat helposti, mutta onnistuneiden ratkaisujen kehittäminen vaatii ymmärrystä paitsi sosiaalihuollon työprosesseista, lainsäädännöstä ja toimintatavoista myös käytettävyydestä.”