Suomalainen muotoilu työllistää Etiopian vähäosaisimpia

Kertoisitteko itsestänne ja urapoluistanne?

Anna: Olen 37-vuotias diplomi-insinööri ja 10-vuotiaan pojan sekä 9-vuotiaan tytön äiti. Juureni ovat vahvasti pohjoisessa, Napapiirillä saakka. Päädyin kuitenkin opiskelemaan viestintätekniikkaa ja kognitiivista teknologiaa etelään Otaniemeen, Teknilliseen korkeakouluun. Yhdistin molemmat alat diplomityössäni, jonka tein viestintätekniikan laboratorioon. Tämän jälkeen jatkoin hetken laboratoriolla tutkimista ja opettamista.

Pian elämässäni oli kuitenkin lasten vuoro ja päädyin silloisen mieheni diplomaattiuran perässä Afrikkaan. Asuin kaksi vuotta Tansaniassa ja viisi vuotta Etiopiassa. Nämä vuodet mullistivat maailmankuvani ja saivat pohtimaan oman työni merkityksellisyyttä. Etiopiassa kurjuus tuntui toivottomalta ja se ympäröi minut kaikkialla. Naisten ja vammaisten asema tuntui lohduttomalta, joten halusin löytää keinoja auttaa edes pientä ryhmää vammaisia naisia. Niinpä perustimme teekkarikaverini Hanna Puharisen kanssa Sera Helsingin ja aloimme kouluttaa naisia villamattojen valmistamiseen. Sera on päätyöni ja huolehdin Etiopiasta, kun taas Hanna hoitaa Suomea.

Hanna: Olen 36-vuotias diplomi-insinööri, ihanan miehen vaimo ja 4-, 7- ja 10-vuotiaitten upeiden poikien äiti. Aloitin opinnot TKK:lla vuonna 2001 ja valmistuin vuonna 2007. Olen ollut siitä asti projektipäällikkönä Academy of Brain -nimisessä valmennusyrityksessä, joka on startup-yritys samasta kognitiivisen teknologian laboratoriosta, josta itse valmistuin. Kehitämme live- ja verkkovalmennuksilla ihmisten psykologisia taitoja, ns. soft skillsejä.

Annan Etiopian-kokemusten pohjalta päätimme yhdessä perustaa yrityksen, koska halusimme osaltamme auttaa ja luoda työpaikkoja alueen haavoittuville ryhmille. Näin syntyi Sera Helsinki, joka toimii Etiopiassa. Academy of Brain on tällä hetkellä minun päivätyöni ja Sera rakas harrastus ja intohimo. Molemmissa töissäni viihtyvyys tulee minulle vahvasti sitä kautta, että saan tehdä monipuolista työtä ja koen tekeväni todellisia, oikeasti merkityksellisiä asioita.

Kertokaa vähän lisää Sera Helsingistä ja sen toiminnasta.

Anna: Toiminnan käynnistäminen oli erittäin haasteellista, koska suurin osa naisista ei ole luku- ja kirjoitustaitoisia, perusgeometrian tietoja ei ollut eikä edes mittanauhaa osattu käyttää. Opetin kolmioiden piirtämistä 1,5 vuoden ajan kahdeksalle naiselle päivittäin. Näistä naisista tuli tiimimme kouluttajia ja nyt meillä työskentelee noin sata kutojaa, joista suuri osa on sokeita. Olemme yhdistäneet suomalaisen muotoilun ja ikivanhat etiopialaiset käsityöperinteet.

Teemme yhteistyötä Kalle Könkkölän perustaman Abilis-säätiön kanssa. Nyt tavoitteenamme on saada koko tuotantoprosessi vammaisille ja luoda 300 uutta työpaikkaa tulevan kahden vuoden aikana. Etsimme vammaisia, jotka voisivat kasvattaa lampaita ja valmistaa karstaamalla ja kehräämällä matoissa tarvittavaa villalankaa.

Hanna: Tuotevalikoimaamme kuuluu solmitut ja kudotut lampaanvillamatot. Lisäksi meillä on puuvillapyyhkeitä ja -kasseja, joilla on Reilun Kaupan merkki. Anna Pirkola on juuri suunnitellut meille uuden SAARISTO-mattomalliston. Mattojamme myydään designliikkeissä, tavarataloissa ja verkkokaupoissa Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa.

Onhan tämä ihan pähkähullua - tehdä designtuotetta kehitysmaassa vammaisten kanssa. Juuri siksi se onkin erityisen mielenkiintoista ja joka päivä oppii jotain uutta. Olemme tituleeranneet itsemme ”hulluiksi mattonaisiksi”.

Miten päädyit opiskelemaan valitsemaasi alaa?

Anna: Pidin lukiossa aina matemaattisista aineista. Lähipiirissäni ei kuitenkaan ollut juurikaan insinöörejä, joten Teknillinen korkeakoulu oli hyppy tuntemattomaan. Löysin opiskelumahdollisuuden, jossa pystyi yhdistämään humanistisempaa puolta matemaattisiin aineisiin ja sellainen kombinaatio kiehtoi.

Hanna: Muistan opintojeni aikana jo hyvin pian pohtineeni oppimani viemistä käytäntöön. Halusin oppia asioita, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä. Siksi hakeuduin kesätöihin ja tekemään diplomityöni aivotutkimuslaboratorioon. Pääaineeni oli viestintätekniikka, sivuaineeni kognitiivinen teknologia. Ihminen on minusta aina ollut kiinnostava. Miksi ajattelemme, tunnemme ja koemme asioita niin kuin teemme – se on erittäin mielenkiintoista.

Mikä on opiskeluajan paras muistosi?

Anna: Parhaat muistot liittyvät ihmissuhteisiin. Meitä oli kolmen tytön tiivis ryhmä ja yhdessä pähkäilimme mm. matematiikan ja koodauksen tehtäviä. Huumori kukki kinkkisten harjoitusten keskellä.

Hanna: Ehdottomasti Annan ja minun yhteiset illat, kun luimme tentteihin kynttilöitä poltellen ja jäätelöä syöden mm. Annan opiskelija-asunnossa Kruununhaassa. Olimme välillä pihalla kuin lumiukot! Silloin onneksi osasimme kysyä neuvoa ja tukiopetusta oikeilta henkilöiltä. Palkkioksi avusta leivoimme heille korvapuusteja.

Opiskeluajan paras oppi, josta on ollut apua työelämässä?

Anna: Opiskeluaikoinani tytöt olivat vähemmistönä TKK:ssa. Naisten ei kuitenkaan tarvinnut todistella osaamistaan, vaan kaikkiin suhtauduttiin tasa-arvoisesti – ja se oli itsestään selvää. Jokainen voi oppia mitä tahansa, sukupuoleen katsomatta.

Vasta Afrikassa todella tajusin, millaisen kuplan sisällä olin elänyt. Minulla oli kaikki mahdollisuudet valita mitä tahansa. Sukupuoleni ei rajoittanut minua millään tavalla. Suurin osa maapallon naisista elää kuitenkin aivan toisenlaisessa todellisuudessa. Sen tajuaminen oli shokeeraavaa.

Hanna: Verkostoituminen! Ole oma itsesi, tee asioita intohimosta, kerro tarinaasi kaikille ja pian oikeat ovet aukenevat.

Kerro jokin yllättävä tieto sinusta.

Anna: Olen aina rakastanut koiria. Lapsuuden suurin haaveeni oli saada oma koira. Etiopiassa pelastimme lasten kanssa katukoiria ja etsimme niille huolehtivat perheet. Nyt, kun asumme Suomessa, meillä on pieni chihuahua nimeltään Addis. Iltaisin imitoin Addista kimeällä äänellä ja kerron surkeita vitsejä, kunnes lapset nauravat kippurassa.

Hanna: Sairastuin opintojeni alkupuolella Crohnin tautiin, joka on parantumaton, tulehduksellinen suolistosairaus. Kolme vuotta sitten minulle leikattiin pysyvä paksusuoliavanne, mikä tarkoittaa, että minulla on pussi vatsani päällä loppuelämäni. Elän sen kanssa kuitenkin mainiosti! Reissut Etiopiaankin ovat sujuneet hienosti. Meistä jokaisella on omat haasteensa ja vaivansa. Minä haluan keskittyä hyvään elämässä ja se on asenne, jonka haluan pitää.

Mitä kaikkien tulisi tehdä tai kokea kerran elämässään?

Anna: Ehdottomasti matkustaa kehitysmaahan, kohdata maailmaa länsimaalaisen elämäntavan ulkopuolelta. Näissä kulttuureissa on myös omat rikkautensa. Erityisesti yhteisöllisyys, perheestä ja naapureista välittäminen on pysäyttävää.

Hanna: Matkustaa kehitysmaahan ja tutustua paikalliseen kulttuuriin!