"Ajankäyttötavoillamme on paljon merkitystä"

"Omavaraisuus ja tee-se-itse-kulttuuri kulkevat mielestäni käsi kädessä. Nyt ollaan oikeastaan palaamassa takaisin teollistumisen lähtökohtiin 1700-luvun loppupuolelle, jolloin ryhdyttiin pohtimaan nykyään itsestäänselviä aiheita, kuten luonnonvarojen käyttöä ja erilaisia saasteita. Saastumisessa on periaatteessa kyse siitä, että luonto ja sen kyky imeä toksiineja ja muita jätteitä ylikuormittuvat.

Teollistuminen toi mukanaan saastumisen ja sai aikaan myös kaupungistumisen. Samalla esimerkiksi ammatit alkoivat yhä enemmän erikoistua. Teollistumisen myötä loimme erittäin organisoidun ja yhä enenevässä määrin kaupunkikeskeisen yhteiskunnan. Ilmiöön sisältynyt ammattien erikoistuminen tarkoittaa, että kukin meistä erikoistuu yhä enenevässä määrin johonkin tehtävään, josta meille maksetaan palkkaa. Sen ansiosta voimme käyttää ostovoimaamme ja markkinoita saadaksemme sen mitä tarvitsemme. Yhteiskunnan aineenvaihdunta on muuttunut siten, että luonnonvarojen maailmanlaajuinen toimittaminen ja kulutuksen solmukohdat ovat erillään materiaalien lähtökohdista ja lähes kokonaan luonnonvarojen käytön seurauksista. Kärjistetysti voidaan sanoa, että ihmiset ovat alkaneet elää kuin hotellissa turvautuen perustarpeidensa täyttämisessä muihin. Ainoa jäljellä oleva asia on työskennellä kapea-alaisessa ammatissa ja kuluttaa.

Se on visio siitä, mihin teollistumiskehitys ja erikoistuminen johtavat.

Palvelutalous versus omistajatalous

Monissa kestävyyteen liittyvissä keskusteluissa ollaan varsin yksimielisiä esimerkiksi luonnon ylikuormittumisesta, mutta näitä erikoistumisen ja kaupungistumisen näkökohtia ei oteta useinkaan huomioon. Pikemminkin päinvastoin. Monien mielestä tarvitaan lisää kaupungistumista ja tiheämpiä kaupunkeja, jotta voimme tarjota julkisen liikenteen palveluja ja tehokkaita energiapalveluja.

Yksi ammattien erikoistumisen seurauksista on tarjottavien palvelujen lisääntyminen. Tällä hetkellä pinnalla on ajatus siitä, ettei ihmisten enää tarvitse omistaa mitään, vaan he voivat tarpeen vaatiessa vuokrata palveluja. Ajatusta perustellaan ympäristöseikoilla, ja toki se voi oikein toteutettuna parantaa jonkin verran tehokkuutta. Yksityisautojen kohdalla tämä on selkeää, sillä perheet käyttävät autoa keskimäärin noin tunnin vuorokaudessa. Miksi omistaa autoa, jos sitä tarvitaan vain tunnin ajan?

Mutta samalla liikkuvuuspalvelujen omistajuus siirtyy yksityishenkilöiltä yrityksille. Joku muu omistaa tuotantovälineet ja omaisuuden, ja meistä tulee entistä useammin pelkkiä kuluttajia. Kaupungistuminen ja kapitalismi käyvät tässä mielessä hyvin yksiin, ja kaupungeissa asuvat ihmiset turvautuvat entistä enemmän palvelujen tarjoamiseen.

Taloudelliselta kannalta ihmisten merkittävin omaisuus muodostuu edelleen kodista tai asunnosta, ja Suomi on asunto-omistamisen kärkimaita. Suomalaiset paitsi kuluttavat palveluja myös omistavat edelleen merkittävää aineellista omaisuutta. Ja kodin omistaminen johdattaa meidät seuraavaan aiheeseen eli korjaamiseen ja huoltamiseen.

Yhteisö ja pääoma

Omavaraisuus, tee-se-itse-kulttuuri, huoltaminen ja korjaaminen perustuvat kaikki osaamiseen ja edellyttävät yleensä myös tietynlaista käyttöomaisuutta. Jotta ihmiset voisivat olla omavaraisia, heidän on kyettävä kasvattamaan ja tuottamaan omaa ruokaa tai energiaa. Eri kysymys on, onko omien laitteiden omistaminen, korjaaminen ja huoltaminen resurssien tehokasta käyttöä, ja tämä riippuu näkökulmasta. Kaikkien tavaroiden omistaminen ei varmasti ole resurssien tehokasta käyttöä, ja esimerkiksi autojen yhteisomistus on paljon järkevämpää.

Omavaraisuus ei ole luonteeltaan individualistista. Voidaan luoda yhteisöjä, jotka jakavat omaisuutta kiinteistöistä autoihin. Ennen autojen kaupallisia yhteiskäyttöjärjestelmiä oli olemassa monia yksityisiä järjestelyjä, joissa ihmiset jakoivat auton.

Taitojen arvostaminen saattaa kokea jonkinlaisen uuden tulemisen ainakin sosiaalisessa mediassa. Ihmiset ovat ylpeitä kyetessään tekemään asioita, kuten korjaamaan polkupyöränsä tai kasvattamaan omaa ruokaansa, sillä tällainen toiminta ei ole enää nykyään itsestään selvää. Yleisesti ottaen osaamispohja on murenemassa. Meidän sukupolvemme ja sitä seuraavat sukupolvet ovat paljon kulutussuuntautuneempia kuin meitä edeltävä sukupolvi.

Niin kauan kuin verotusjärjestelmämme säilyy ennallaan, korjaamiskulttuurilla on suuria vaikeuksia vakiintua. Korjaaminen on erittäin työvoimavaltaista ja luonteeltaan hajanaisempaa kuin valmistaminen. On mahdotonta saavuttaa samantasoista keskittämistä kuin ensimmäisen vaiheen valmistuksessa.

Ajankäyttö

Olen henkilökohtaisesti tarkastellut tätä aihetta ajankäytön näkökulmasta. Olen pohtinut ajankäyttötapojemme osalta esimerkiksi sitä, millainen toiminta on vähiten haitallista ja mitkä ovat ympäristöä eniten tuhoavia tapoja viettää aikaa. Tavallamme viettää aikaamme yksilötasolla on huomattavaa merkitystä.

Monet korjaamis- ja huoltotoimet vaativat paljon aikaa ja vaivaa, sillä on kehitettävä taitoja ja löydettävä materiaalit tavaroiden huoltamista ja korjaamista varten. Tällaisesta toiminnasta tulee elämäntapa, jolloin alat järjestää elämäsi muita osa-alueita toiminnan ympärille. Elämäntapa vaikuttaa esimerkiksi siihen, missä ja miten asut, ja hankittaviin taitoihin ja välineisiin. Koko elämäsi alkaa jossain määrin rakentua korjaamistoiminnan ympärille.

Ajankäytön tutkimuksen perusteella sanoisin, että jos harjoitat tällaista toimintaa, et todennäköisesti harjoita muuta, haitallisempaa toimintaa, ja siitä on todennäköisesti hyötyä ympäristölle. Elintavat voivat rakentua vähävaikutuksisen tee-se-itse-kulttuurin ja korjaamistoiminnan ympärille.

Tämä liittyy myös siihen, mistä lähdimme liikkeelle: työmarkkinoihin ja erikoistumiseen. Korjaaminen ja huoltaminen auttavat vähentämään elinkustannuksia, koska käytämme niihin omaa aikaa ja osaamista. Ne eivät noudata myöskään erikoistumissuuntausta. Ja tällä kaikella on yhteyttä esimerkiksi työajan lyhentymiseen.

Politiikka ja omavaraisuus

Kun suuret yritykset hallitsevat koko toimitusketjua, ne ottavat usein käyttöön suljettuja malleja. Tämä voi tarkoittaa ruuveja, jotka eivät toimi tavallisten työkalujen kanssa, jolloin esimerkiksi vaihto-osat tai ohjelmistot eivät ole yhteensopivia. Apple iPhone on hyvä esimerkki suljetusta mallista.

Kun ajatellaan vaikka polkupyörää, tilanne on juuri päinvastainen. Osat ovat eri yritysten valmistamia, ja joku vain kokoaa pyörän yhteen. Olemassa on standardeja, joiden ansiosta oikeastaan kuka tahansa voi helposti ostaa osia ja vaihtaa niitä. Me kaikki omistamme polkupyöriä, joten koko alan teollisuus perustuu siihen, että uuden pyörämallin suunnitteleminen on helppoa, koska se edellyttää vain nykyisten osien ostamista ja kokoamista eri tavalla.

Kysymykseen siitä, miten hallitukset voivat estää suljetut mallit ja sallia tuotteiden korjaamisen ja huoltamisen, ei ole helppoa vastausta. Esimerkiksi autoteollisuudessa on säädöksiä, joiden mukaan valmistajien on otettava vanhat tuotteet takaisin. Ympäristön kannalta tämä vaikuttaa pelkästään myönteiseltä. Pienten autojen korjaamoissa ja huoltamoissa tällainen sääntely voi kuitenkin johtaa autojen purkamisen ja korjaamisen lopettamiseen, koska ne eivät saa enää korjattavakseen vanhoja ajoneuvoja. Kaupallisten autonvalmistajien kannalta tällainen sääntely todennäköisesti lisää liiketoimintaa, koska se estää varaosien myynnin ja lyhentää autojen elinkaarta.

Tämä on toinen esimerkki siitä, miten tietyt kiertotalouden suljetun kierron toimenpiteet pakottavat valmistajat vastaamaan paremmin tuotteidensa käyttöiästä ja edesauttavat taloutta, jossa asiat kiertävät nopeasti. Kyseessä ei ole kuitenkaan huoltamiseen ja korjaamiseen perustuva yhteiskunta.

Energiantuotanto ja omavaraisuus

Ihmiset voivat tehdä monia asioita itse. Jotkut asiat tarvitsevat enemmän tilaa kuin toiset. Olen ollut mukana tuuliturbiineihin perustuvan energian tuotannossa jo pitkään, yli 20 vuotta. Perustimme teollisen mittakaavan turbiineja käyttävän yhtiön, joka on yksityisten kotitalouksien omistuksessa. Kyse ei ole osuuskunnasta vaan osakeyhtiöstä, joka laskee liikkeeseen osakkeita. Osakkeen haltija on oikeutettu ostamaan sähköä yhtiöstä.

Sähkö toimitetaan kansallisen sähköverkon kautta, ja perheet ovat hajallaan eri puolilla Suomea. Meillä on yksi vuosikokous, jossa käsitellään taloutta ja vuosikertomusta, mutta sen lisäksi yhteistä toimintaa on hyvin vähän. Mielestäni tämä on kuitenkin yhdenlaista omavaraisuutta: yhtiö tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia investoida tuulivoimaan ja hankkia osuuden tuuliturbiinista, jolloin he voivat turvata energian hinnan ja hallita omaa sähköntoimitustaan.

Olen viime aikoina pohtinut pienimuotoista tuulivoimaa. Ajattelin aiemmin, että teollisen mittakaavan tuuliturbiinit ovat kannattavampia, koska niiden rakentaminen on halvempaa ja ne ovat tehokkaampia. Mutta pienen mittakaavan tuuliturbiinit ovat myös erittäin mielenkiintoisia.

Järjestimme Väreessä 6.–9. kesäkuuta seminaarin, jonka piti kreikkalainen Kostas Latoufis. Hän on tehnyt 1970-luvulta peräisin olevaa tuuliturbiinimallia koskevaa tutkimusta elämäntapayhteisöissä ja ekokylissä. Suunnittelu on perustavanlaatuinen vaihe, jossa aloitetaan kaupallisesti saatavilla olevista osista. Esimerkiksi turbiinin päälaakeri on kaupallisesti saatavilla oleva perävaunulaakeri, ja loput valmistetaan yksinkertaisista metallituotteista, jotka ovat helposti saatavilla. Lavat on valmistettu puusta, mikä on minusta edelleen hieman outoa. Turbiinia on saatavilla useilla halkaisijoilla. Rakennamme halkaisijaltaan 2,4 metrin suhteellisen pienen turbiinin, joka vastaa yhden hengen talouden syöttöyksikköä.

Uusi lähestymistapa liiketoimintaan ja rakennettuun ympäristöön

Creative Sustainability -ohjelmassa kannustamme opiskelijoita tutkimaan erilaisia lähestymistapoja energiaan, kulutukseen ja kestävyyteen liittyvien kysymysten ratkaisemiseksi. Teorian lisäksi opiskelijat luovat hydroviljelyä, muovin kierrätystä ja kaupunkiviljelyä koskevia hankkeita, vain joitakin aloitteita mainitakseni. Tänä keväänä pilotoimme ”Innovative approach to circular economy” -kurssin osana Sitran kiertotalouden, taiteen ja kulttuurisen muutoksen moduulia."

***

Suomi esittelee näyttelynsä Everyday Experiments Milanon 22. triennaalissa Italiassa. Näyttelyssä on mukana kaksitoista kokeiluhanketta, joiden parissa ihmiset parhaillaan työskentelevät tehdäkseen elämästään entistä kestävämpää ja yhdenvertaisempaa. Milanon triennaali järjestetään 1.3.–1.9.2019 ja sitä kuratoi Paola Antonelli, arkkitehtuurin ja muotoilun vanhempi kuraattori sekä tutkimus- ja kehitysjohtaja modernin taiteen museossa (MoMA). Broken Nature heijastaa ihmisten ja ympäristön välisiä suhteita kaikilla tasoilla mikrobiomeista kosmokseen kattaen sosiaaliset, kulttuuriset ja luonnolliset ekosysteemit.

Lisätietoa Everyday Experiments -näyttelyn 12 hankkeesta: everdayexperiments.aalto.fi

22. triennaali, Broken Nature: http://www.brokennature.org/