Pauliina Ilmonen: Tiedeyhteisö on minulle kuin toinen perhe

Olit tohtoripromootiossa juhlamenojen ohjaajana ja mukana seremoniaviikon järjestelytoimikunnassa vuoden verran. Nyt kun promootio on ohi, mitkä ovat päällimmäiset tunnelmat?

Kaikki meni tosi hyvin ja promootiotapahtuma oli tosi koskettava, joskin viikko oli aika kiireinen.

Promootiota edeltävänä päivänä pidettiin kunniatohtoreiden esitelmät, ja olimme puheenjohtajina eri saleissa Arno Solinin kanssa. Arno oli myös juhlamenojen toinen ohjaaja. Promootiossa erityisesti se hetki menee minulla tunteisiin, kun uudet tohtorit saavat hatut päähänsä. Sen eteen on tehty paljon työtä ja sillä työllä on valtava yhteiskunnallinen merkitys.

Liikuttavaa oli myös promootiojuhlassa erityisesti riemutohtori Iija Pietikäisen haastattelu. Pietikäinen kertoi opintoihin hakeutumisesta ja urastaan sen jälkeen, ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Hän on yli 90-vuotias ja väitellyt 50 vuotta sitten Teknillisen korkeakoulun silloiselta tekstiiliosastolta. Pietikäinen päätyi Savonlinnaan hoitamaan käsityötieteen professuuria. Oli hienoa nähdä hänet paikan päällä ja kuulla siitä, kuinka tiedettä tehtiin 50 vuotta sitten.

Mitä muuta ikimuistoista juhlallisuuksien aikana tapahtui?

Jännitin promootiojuhlallisuuksia, ja olin nukkunut ja syönyt huonosti. Promootiokulkueen jälkeen minulla oli kova nälkä, ja lähdimme tuoreen aviomieheni kanssa syömään. Kun palasimme kampukselle ja nousin autosta, kuulin aivan hirveän äänen. Olin astunut vahingossa iltapukuni helman päälle ja se repesi oikein kunnolla. Minulla oli ollut tarkoitus pitää samaa mekkoa päivällä ja illalla. Eikä aikaa ollut juurikaan.

Mutta kuinka ollakaan, minulla oli työhuoneen naulakossa musta pitkä varapuku, jonka vaihdoin päälleni. Kerroin kaikille pöytäkeskusteluissa, että onnistuin pistämään iltapukuni palasiksi. Sattuuhan sitä.

Minkälaista on kulkea Pauliina Ilmosen kengissä?

Tavallinen työviikkoni on aika kiireinen. Se pitää sisällään tutkimustapaamisia, opetusta, hallinnollisia kokouksia, kandidaatintöiden ja diplomitöiden ohjaamista, ja esimerkiksi kouluvierailuja. Edellisellä viikolla oli Suomen Tilastoseuran 100-vuotisjuhla ja sitä aiemmalla viikolla oli Tilastokeskuksen neuvottelukunnan kokous. Aina kuvittelen, että seuraavalla viikolla helpottaa, mutta aina on kuitenkin jotain erityistä, kuten promootioviikolla juhlapuheiden valmistelua. 

Yleltä minulle soitti hiljan tiedetoimittaja, joka tekee tiedepodcastia ja haluaa tarkastella sitä, miten nopeasti ja laajalle hypoteettinen zombi-infektiotauti leviäisi. Teemme ryhmäni kanssa ensimmäisiä zombilaskelmia elokuuksi. Tässä zombiprojektissa meitä on noin kymmenen hengen ryhmä, koska kaikki innostuivat aiheesta ja halusivat mukaan. Kirjoitamme aiheesta samalla tieteellisen artikkelin.

Laskemme siis ryhmäni kanssa, kuinka kauan kestää, että koko Suomi on täynnä zombeja, jos zombi lähtee liikkeelle vaikkapa Ivalosta, Helsingin keskustasta tai Haaparannasta, tai jos Suomeen tulee zombiarmeija idästä. Laskemme tätä vähän eri parametriarvoilla, ja samalla katsomme, voisiko esimerkiksi vallihautoja rakentamalla hidastaa tai muuten vaikuttaa zombien etenemiseen. Mukaan täytyy laittaa toki myös yksi zombien vasta-armeija, joka metsästää zombeja. Teemme hienoja simulaatioita ja karttagrafiikkaa.

Teemme ryhmässäni monenlaista tutkimusta, ja zombietutkimus on luonteeltaan hengennostatusta. Päätutkimukseni ei siis kuitenkaan ole sitä, kuinka nopeasti zombiet valtaavat Suomen.

Mitä kenkiin tulee, luennoin usein nalletossuissa tai villasukissa. Palelen helposti ja ne tuntuvat mukavilta. Vuosien varrella ainakin pari tuhatta Aallon opiskelijaa on nähnyt nalletossuni luentosalissa.

Miltä työsi tuntuu?

Välitän todella paljon meidän opiskelijoistamme ja tykkään opettaa. Opiskelijat ovat lahjakkaita, kiinnostuneita ja kysyvät hyviä kysymyksiä. Voin keskustelujen kautta nähdä joskus jonkin asian ihan toisesta näkökulmasta.

Tutkimus on minun aivoilleni tärkeää. Maailma on tosi vaikea, mutta matematiikka on selkeää. Tutkimus on luovaa toimintaa, se on ominta minua. Toki tutkimusta tarjotaan julkaistavaksi, mutta itse tekemisprosessi on henkilökohtaisesti vain minua varten. Nautin siitä.

Päätutkimukseni liittyy matemaattiseen tilastotieteeseen. Kehitän menetelmiä ja tutkin eri menetelmien ominaisuuksia. Matemaattiseen tilastotieteeseen liittyvät opinnäytetyöt ovat tosi kivoja. Välillä ohjaan myös laskennallisia töitä. Soveltavat opinnäytetyöt taas avaavat minulle ovia ja saan oppia uutta esimerkiksi sähköntuotantolaitosten käytänteiden optimointiin, unen analysointiin, tuulivoiman tarpeen ennustamiseen, keskustelupalstojen tekstien analysointiin tai bioreaktoreihin liittyen. Minua kiinnostaa niin moni asia, että on vaikea keskittyä vain yhteen. Kun en millään ehdi tehdä tätä kaikkea itse, opinnäytetöiden ohjaamisen kautta saan tutustua tosi laajasti tähän ihmeelliseen maailmaan, joka meitä ympäröi. Tilastotiedettä on kaikkialla.

Rakastan ihmisiä, mutta välillä minulta menevät voimat, kun tapaan paljon ihmisiä. Silloin on tosi rentouttavaa saada mennä työhuoneeseen ja vetää ovi kiinni. Otan paperia ja kynän esille, olen yksin ja mietin matemaattisia kaavoja. Saan siitä voimaa. Nämä hetket ovat tähtihetkiä työssäni.

Jos Pauliina Ilmonen saisi päättää, mitä yhteiskunnassa muuttuisi matematiikan suhteen?

Lapsille annettaisiin oppimisrauha. Vähemmän on enemmän. Matematiikassa keskityttäisiin perusasioihin, eikä vaadittaisi liian aikaisin itseohjautuvuutta ja itsenäisyyttä. Se tappaa innostuksen. En ole sitä mieltä, että pitäisi lisätä tunteja ja oppia asioita aikaisemmin. On täysin hyväksyttävää oppia jotkut asiat ensin mekaanisesti, ja vasta myöhemmin ymmärtää sen merkitys. Opin esimerkiksi itse tekemään induktiotodistuksia ensin mekaanisesti ja vasta myöhemmin sisäistin asian.

Kuvailetko lopuksi Aalto-yhteisöä sellaisena kuin se sinulle näyttäytyy?

Olen etuoikeutettu, kun saan olla tässä työssä. Minulla on aivan ihana tutkimusryhmä, jonka jäsenet kannustavat ja tukevat toisiaan, ja meillä Matematiikan ja systeemianalyysin laitoksella välitetään opiskelijoista.

Olen aina kokenut tiedeyhteisön sallivana. Aallossa on monenlaisia ihmisiä ja persoonia eri lähtökohdista. Tiede yhdistää meitä. Tiedeyhteisö on minulle kuin toinen perhe, ja kutsunkin tohtoriopiskelijoitani nimellä ”my children in science”.