Komeita taloja ja hiljentyneitä kyliä – Itä-Karjalan arkkitehtuuria Aalto-yliopiston arkiston valokuvakokoelmissa
Lindberg ja Hautala toteavat kirjassaan, että vain pieni osa alueesta ehdittiin matkan aikana tarkistaa, mutta mielenkiintoista aineistoa löytyi runsaasti, ja seuraavan vuoden kesälle suunniteltiin uutta matkaa. Kaikkiaan valokuvia kertyi pari tuhatta, mutta osa negatiiveista tuhoutui jatkosodan aikaisissa Helsingin pommituksissa. Aalto-yliopiston arkiston kokoelma sisältää noin 700 Jouko Hautalan ottamaa valokuvaa.
Lindberg, Hautala ja Itä-Karjalan matkat
Carolus Lindberg (5.11.1889 – 10.5.1955) valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1914, ja väitteli ensimmäisenä arkkitehtina Suomessa tekniikan tohtoriksi viisi vuotta myöhemmin. Vuodesta 1925 alkaen hän toimi Teknillisessä korkeakoulussa Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professorina. Opetustyön ohella hän työskenteli eri arkkitehtitoimistoille, mutta perusti sitten oman toimistonsa ja keskittyi pääasiassa asemakaavoihin ja restaurointitöihin. Hän piirsi myös karikatyyripiirroksia nimimerkillä Cara L.
Jouko Hautala (27.6.1910 – 5.10.1983) tunnetaan ennen kaikkea kansanrunouden tutkijana ja kulttuurintutkimuksen vaikuttajana. Hautala aloitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston amanuenssina 1937, ja toimi vuodesta 1948 eteenpäin arkiston johtajana. Hän oli myös Helsingin yliopiston kansanrunoudentutkimuksen dosentti ja professori. Kansanrunousarkiston tutkijana Hautala laati kyselyjä kansanrunouden kerääjäverkostolle, analysoi kokoelmia ja toimitti julkaisuja. Arkiston ohjelmaan kuului kesäisin tutkimusretkiä kaikkialle Suomeen. Itä-Karjalan tutkimusmatkalle, jossa hän toimi valokuvaajana, Hautala päätyi työskennellessään tilapäisesti Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston assistenttina.
Karjalan "laulumaille" oli matkailtu karelianismin hengessä 1800-luvulta alkaen. Karelianismin tavoitteena oli pyrkiä suomalaisen kulttuurin alkulähteelle, jollaiseksi Karjala usein kuviteltiin, ja alueen arkkitehtuuri on kiehtonut suomalaisia arkkitehteja. Muun muassa arkkitehdit Yrjö Blomstedt ja Viktor Sucksdorff tekivät matkan Karjalaan kesällä 1894. Tulokset julkaistiin kuvitetussa teoksessa Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja (1901), josta tuli kansallisen taideteollisuustyylin tiennäyttäjä. Suomalaisten miehittäessä osaa Itä-Karjalasta toisen maailmansodan aikana alueen kyliä alettiin jälleen tutkia. Jatkosodan aikana Lindbergin ja Hautalan lisäksi arkkitehti Lars Pettersson lähetettiin Itä-Karjalaan tutkimaan paikallista kirkkoarkkitehtuuria. Retken tuloksena syntyneestä teoksesta Äänisniemen kirkollinen puuarkkitehtuuri: Aineiston esittely (1950) julkaistiin vuonna 2020 venäjänkielinen versio, joka sai menestyksekkään vastaanoton.
Hautalan valokuvakokoelma oli myöhemmin innoituksena myös hänen tyttärelleen, dokumentaristi Maria Pensalalle, joka lähti niiden pohjalta omalle tutkimusmatkalleen 1990-luvun alussa, pyrkien jäljittämään isänsä 50 vuotta aikaisemmin kuvaamia paikkoja ja ihmisiä. Pensalan dokumenttielokuva Aunuksen kylillä (1993) ei ole tällä hetkellä verkossa katsottavissa.
Aunuksen kylät ja karjalantalot
Rakennusten ja kylien yksityiskohtaisen valokuvaamisen ja sanallisen kuvailun lisäksi Lindberg ja Hautala vertailevat alueen arkkitehtuuria ja kulttuuria ”kotosuomalaisiin” tapoihin. Siinä missä ajan suomalaiset kylät koostuivat erillisistä, toisistaan irrallaan olevista taloryhmistä ja pihapiireistä, Aunuksen kylät muodostuivat tiiviiksi, nauhamaisiksi rakennelmiksi teiden tai jokien varsille sekä järvien rannoille. Talot rakennettiin lähelle toisiaan. Lähialueen puustoa oli usein karsittu rankalla kädellä, mutta kylien läheisyyden pystyi aavistamaan nähdessään tiheän ja korkean kuusikon, jossa sijaitsi kalmisto.
Karjalantalot erosivat suomalaista maataloista etenkin valtavan kokonsa vuoksi. Säilytystilat, jotka usein suomalaisessa rakentamisessa erotettiin omiksi rakennuksikseen asuintalon ympärille, sisällytettiin karjalantalossa yleensä saman katon alle, ja vain sauna ja riihi jätettiin erillisiksi rakennuksiksi. Suuret, kaksikerroksiset talot jakaantuivat eteisen erottamina asuinpuolen huoneisiin ja karja- ja rehusuojiin, ja näiden tilojen järjestelyssä saattoi olla runsaasti vaihtelua eri talojen välillä. Karjalaisen puurakentamisen taidonnäytteeksi nousivat myös talojen yksityiskohtaiset koristelut, jotka muodostivat kontrastin talojen yksinkertaisille muodoille. Talojen perustaa kuvataan tosin olemattomaksi, mikä on johtanut usean rakennuksen ”ennenaikaiseen” kallistumiseen.
Toisinaan kalmistoissa sijaitsi myös puinen, usein vaatimaton kyläkirkko eli tšasouna, joskin myöhemmin niitä rakennettiin myös kylien keskuksiin. Joidenkin kirkkojen ulkoasu rakennettiin arvokkaammaksi, usein alueen venäläistämispyrkimyksenä. Lindberg ja Hautala suhtautuivat venäläisvaikutteisiin nuivasti, kuvaillen näitä kirkkoja ”tyyliltään rehenteleviksi” eivätkä juurikaan surreet näiden neuvostovallan aikana kohtaamaa rappiota.
Sukulaiskansat ja kylien rappio
Paikallisen arkkitehtuurin yksityiskohtien lisäksi Lindberg ja Hautala kirjoittivat kohtaamistaan Aunuksen suomensukuisista kansoista, kuten vepsäläisistä, joiden älykkyyttä ja valistuneisuutta he ylistävät, sekä lyydiläisistä, joita kuvataan vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi. Hautalan kuvien joukossa on useita kuvia kylien asukkaista: asevelvollisten miesten puuttuessa kylissä asuu vain lapsia, naisia ja vanhuksia. Valokuvatuksi tulemista kuvataan paikallisille harvinaiseksi kokemukseksi, johon suhtauduttiin innolla.
Seudun ja sen asukkaiden kuvauksesta huokuu 1900-luvun heimoaate. Karjalan väestöstä kirjoitetaan esittelevään tyyliin, näiden jaloja piirteitä kehuen ja näiden yhteyksiä suomalaisiin korostetaan. Maisemien ja arkkitehtuurin erot Suomeen tunnistetaan, mutta myös yhdenmukaisuuksia pyritään nostamaan esiin, erityisesti maisemia kuvatessa. Tutkimusretken aikaan Itä-Karjala oli suomalaisten valtaama ja miehittämä, joten alueen suomalaisuutta ja Suomeen kuuluvuutta pyrittiin osoittamaan kaikin keinoin.
Sekä valokuvista että Lindbergin ja Hautalan tekstistä nousee esiin myös seudun kokema rappio, joka nähdään ensisijaisesti venäläisvallan seurauksena, sekä osittain myös syrjäisen sijainnin vuoksi, joka on johtanut kehityksen pysähtymiseen. Rappion todetaan alkaneen jo ennen sotaa, ja talojen ränsistyneisyys – ilmeisesti jonkinlaisen korjauskiellon seurauksena – on pantu merkille. Perustusten heikkous lienee edesauttanut talojen vinoon kallistumista, ja monissa kuvissa on huomattavissa esimerkiksi kattojen huono kunto. Karjalaisen arkkitehtuurin erityispiirteiden ja alueen suomalaisuuden osoittamisen lisäksi rakennuksia ja rakennustaidetta uhannut rapautuminen ja häviäminen oli mahdollisesti merkittävä innoittaja tutkimusretkille.
Teksti: Verna Suominen
- Julkaistu:
- Päivitetty: