Janne Lindqvist: Auttaminen ei onnistu norsunluutornista

Janne Lindqvist, mitä tutkit ja miksi?

Minua kiinnostaa science of security, tiede tietoturvasta. Tietoturva on aiheena valtavan suosittu, ja turvallisuutta rummutetaan turhankin helposti. Usein esimerkiksi sähköpostin salauksessa saattaa olla niin isoja puutteita, että turvallisen sijaan olisi parempi puhua vain vähän turvallisemmasta vaihtoehdosta.

Ryhmäni kanssa olemme esimerkiksi selvittäneet, ovatko erilaisten tunnistamismenetelmien, kuten salasanojen ja kasvojentunnistuksen, toimivuudesta tehdyt tutkimukset vertailukelpoisia. Vastaus on ei – raportoinnista ei löytynyt yhtenäisiä käytäntöjä, ja siksi tutkijat raportoivat tuloksensa täysin eri logiikoilla.

Toinen kiinnostava tutkimus liittyi ajotapaan perustuvaan autovakuutukseen, joka on saatavilla muun muassa Yhdysvalloissa. Moni vakuutusyhtiöistä tarkkailee kuljettajan ajokäyttäytymistä GPS:n perusteella. Muutama yhtiö kuitenkin vakuuttaa, että heidän laitteensa mittaa ainoastaan nopeutta eikä siis tiedä, missä kuljettaja on päivän aikana liikkunut. Me osoitimme, että yhtiöiden on nopeustietojen ja osoitteen perusteella mahdollista selvittää asiakkaidensa liikkeet – eli väitös paremmasta yksityisyydensuojasta oli perätön.

Miten sinusta tuli tutkija?

DI-opintoja aloittaessa ajattelin, että minusta tulisi maailman paras ohjelmoija. Työskentelinkin alan yrityksissä ja perustimme myös yrityksen, mutta pelkkä ohjelmointi ei kuitenkaan ollut minun juttuni.

Kun sitten tulin silloiselle TKK:lle kurssiassistentiksi, huomasin, että osasin oikeasti auttaa opiskelijoita. Sain siitä hirveän suuren tyydytyksen – minusta ja kokemuksestani oli oikeasti hyötyä. Tajusin myös, että tutkimusta voi tehdä hirveän käytännönläheisesti: poimia oikean elämän ongelmia ja ratkoa niitä tieteen avulla.

Väitöskirjan jälkeen halusin tehdä jotain ihan muuta ja lähdin tutkijatohtoriksi Carnegie Mellon Universityyn. Koska halusin tehdä ihmisläheisempää tutkimusta, valitsin ihmisen ja tietokoneiden välisen vuorovaikutuksen, josta en tiennyt mitään. En ole tutkijana koskaan halunnut katsoa asioita vain yhdestä kulmasta tai oman alani vinkkelistä.

Mitkä ovat olleet urasi kohokohtia?

Niitä on monia ja hyvin erilaisia. Huippujulkaisut ja professorin urapolulla eteneminen Yhdysvalloissa ja täällä Aallossa ovat tietenkin iso juttu. Yksi ehdoton kohokohta oli minulle myönnetty, erittäin arvostettu National Science Foundation CAREER Award -palkinto. Hakemusta varten järjestetyssä työpajassa meitä kehotettiin olemaan niin kunnianhimoisia kuin mahdollista. Sen myös tein: yhdistin minua kiinnostavia teemoja kognitiivisista prosesseista tietoturvaan.

Mieleenpainuva oli myös sovellus, jonka teimme Warren Townshipille, yhdelle New Jerseyn pikkukaupungille, hurrikaani Sandyn jälkimainingeissa. Sovelluksen avulla asukkaat pystyvät raportoimaan kaasu- ja sähköyhtiölle vaarallisista puista ja muista riskeistä. Kun vaaralliset kohdat on selkeästi ja kiistatta osoitettu, yhtiö ei voi jälkikäteen väittää, ettei tiennyt niistä – ja sille on siksi kannattavaa puuttua niihin ennen seuraavaa hurrikaania. Saimme työstämme yhdessä Warren Townshipin kanssa Sustainable Jersey -innovaatiopalkinnon. Sovellus ei ollut teknisesti vaativa eikä siitä syntynyt huippujulkaisuja, mutta se osoitti jälleen, miten tärkeää tätä työtä on tehdä vuorovaikutuksessa ihmisten ja yhteiskunnan kanssa, eikä vain katsella maailmaa omasta tutkijan norsunluutornista.

Mitä vaaditaan tutkijalta?

Erään tutkimuksen mukaan hyviä tuloksia saavuttavia tutkijoita yhdistää se, että he uskovat asiaansa, vaikkei kukaan muu usko. Itse luotan hyvin paljon siihen kutinaan; tunteeseen, että tässä on jotain kiinnostavaa ja tutkimisen arvoista. Aikaa kuluu aina ja epätoivon hetkiäkin pitää sietää – ja päästä niistä yli.

Tutkijan työn parhaita ja samalla haastavimpia on itsenäisyys. Kukaan ei tule sanomaan, mitä ja millä lailla asiat pitää tehdä. Tai jos tulee, niin voi arvioida miten vakavasti sen ottaa. Itsenäisyyttä pitää kuitenkin myös opetella ja siitä pitää nauttia. Hyvistä vuorovaikutustaidoista on myös apua. Olen sosiaalinen tyyppi, ja minulle tämä on ihmisläheistä työtä: tykkään heitellä ideoita ja pallotella niitä tutkijoiden ja opiskelijoideni kanssa.

Huumorintajustakaan ei ole haittaa. Usein meidän työssämme ei kuitenkaan ole kysymys elämästä ja kuolemasta.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Aaltoon palattuani minut nimitettiin myös tietoturvaan keskittyvän HAIC:n johtajaksi. Minulla on siellä valmiina edeltäjäni kokoama mahtava tiimi, enkä malta odottaa, että pääsen tekemään töitä heidän kanssaan ja kehittämään itseäni ihan uudessa pestissä.

Olen myös valtavan innoissani Helsingistä. On ihanaa asua kaupungissa ja päästä raitiovaunulla ja metrolla joka paikkaan. Kävimme jo Oodissa, jossa haimme kirjastokorttia. Kun pahoittelin henkilökunnalle, etteivät osoitetietomme ole vielä ajan tasalla, minulle sanottiin, ettei sillä ole väliä – kaikki Suomessa asuvat saavat kortin, asuinpaikasta riippumatta.

Janne Lindqvist ja muut Aallon uudet vakinaistetut professorit kertovat tutkimuksestaan Installation Talks –tapahtumassa 29. tammikuuta. Tervetuloa mukaan! Lisätietoja täältä