Kudos kysyy, miksi pelkäämme sieniä mutta emme mikromuovia

Harmaiden lattioiden, sekalaisten lokerikkojen ja kirkkaina paistavien keinovalojen keskellä kohoaa puurunkoinen rakennelma, jonka hyllyillä sienestä ja savesta valmistetut eri muotoiset, kokoiset ja tuntuiset elementit tuovat elämää ankeaan ympäristöönsä.

Jo muutama vuosi sitten arkkitehdit Maiju Suomi ja Elina Koivisto loivat Helsinkiin Alusta-paviljongin, ikään kuin jättimäisen hyönteishotellin, jossa ihminenkin viihtyi. Kudos rakentaa nyt sen varaan, mitä Alustassa jo tehtiin ja opittiin. 

Sekä Alustan että Kudoksen taustalla on vaikuttanut tietynlainen turhautuminen rakentamisen muutoksen hitauteen ja kömpelyyteen. Koivistolle ja Suomelle ympäristöasiat ovat tärkeitä, ja töissä nousee vahvasti esiin myös kysymys ihmisten ja koko yhteiskuntamme arvoista.

Mitä sieniltä voi oppia?

Maiju Suomen mukaan kummassakin projektissa on läsnä materiaalisen kiertokulun ajatus: siitä mikä kuolee, syntyy uutta elämää. Esimerkiksi suuri osa ihmisille tutuimmista sienistä on hajottajia, joiden tehtävä on luoda kuolleista olioista ravintoa uudelle elämälle. Ihmiskunta sen sijaan käyttää materiaa tyhmästi ja alkeellisesti, ja kierrätysprosessimme ovat lapsenkengissä, Suomi jatkaa. 

”Meidän pitäisi todellakin opiskella sitä, mitä sienet ja muut lajit tekevät, miten ne tekevät yhteistyötä. Siinä voidaan samalla oppia, että pelkkä ihmiskeskeisyys on täysin järjetöntä, koska jos me teemme yhteistyötä toisten lajien ja erilaisten luontoprosessien kanssa, niin siitä saadaan todella paljon hyötyä ja iloa. Jos me taas toimimme vain yksin täällä, niin päädymme käyttämään hirveästi energiaa johonkin, jonka joku muu kuin ihminen on ehkä jo keksinyt”, Suomi tuumaa.

Kudoksen sieni- ja savielementit ilmentävät Koiviston ja Suomen mukaan sitä, että ihmiskunnan on pakko pystyä jollain tavalla asettumaan tasapainoon muun luonnon kanssa, koska olemme itsekin osa sitä luontoa – ja muuten meille käy köpelösti. Kudos pyrkiikin myös hämärtämään rakennusten ja elävien olentojen välisiä rajoja, ja tutkii olemassaolomme keskiössä olevia keskinäisen huolenpidon muotoja – joita harvoin edes huomaamme.

Yksinkertaisuudessaan huolenpidossa on kyse vaikkapa siitä, millaisia rakennusmateriaaleja valitsemme, ja toisaalta taas kyse on yhteisöjen rakentamisesta ja ihmisten välisistä suhteista – toisiinsa, mutta myös ympäristöönsä.

”On olennaista ajatella sitä, mikä ylläpitää meidän elämäämme. Arkkitehtuuri on osa elämää ylläpitäviä verkostoja. Ja yhtä lailla kuin me olemme osa luontoa, myös meidän rakennuksemme ovat osa meidän ekosysteemiämme. Ja ne tarjoavat kosketuspintaa ihan käytännössä, vaikka mikrobeille, sienille ja kaikenlaisille eliöille, joita me emme edes näe. Ja samaan aikaan ne luovat ihmiskulttuurille erilaisia ilmenemismahdollisuuksia.  Huolenpidon ajatus lähtee sieltä planetaariselta tasolta, mutta sitä ei oikein koskaan edes muisteta”, Suomi toteaa.

Miksi sieni on tuhottava?

Maapallolla sieniä on ollut olemassa jo satoja miljoonia vuosia. Ekosysteemissä niillä on elintärkeä rooli muun muassa hajottajina – myös Alustassa lahottajasienet hajottivat puuta, ja synnyttivät näin koteja ja ravintoa monille hyönteisille. Elimistössämme niillä taas on olennainen rooli sekä suolistomme, että aivojemme toiminnalle. Eikä sieniä voi välttää missään päin maailmaa, vaan niitä elää käytännössä kaikkialla – myös ilman että niitä pystyy aistimaan: kasvien juurissa, elimistöissämme, itiöinä hengitysilmassamme.

Elina Koivisto puhuu mykofiliasta ja mykofobiasta, rakkaudesta sieniin tai pelosta sieniä kohtaan. Hänen mukaansa pelko tuntuu suomalaisessa mielenmaisemassa vievän voiton rakkaudesta: vaikka olemme ylpeitä siitä, että keräämme kantarelleja metsästä, emme ole valmiita hyväksymään rakennetussa ympäristössämme mitään elollista. Huolellisuuteen on toki aihetta, Koivisto sanoo, sillä jotkut kasvustot ovat terveydellemme hyvin haitallisia, mutta kaikkea ei pitäisi tuhota varmuuden vuoksi, sillä tietynlaisesta luontoyhteydestä on tutkimusten mukaan meille myös hyötyä. Sitä paitsi käyttämämme kemikaalit ja synteettiset pinnoitteetkin aiheuttavat haittaa sekä meille että muulle luonnolle.  

”Olemme vasta heräämässä negatiivisiin vaikutuksiin, joita elimiin tai sikiöihin kertyvä nanomuovi meille, ja yhtä lailla muille lajeille, aiheuttaa.  Emme myöskään ymmärrä vielä riittävästi kaikkia positiivisia vaikutuksia ja elintärkeitä yhteyksiä, joita erilaiset mikrobit sisällämme ja ympärillämme meille tuottavat. Pyyhkimällä kaiken elävän ympäriltämme, saatamme menettää jotain olennaista niin fyysisesti, henkisesti kuin kulttuurisestikin”, Koivisto pohtii.

Koiviston jututtamat sienitutkijat totesivat, että nykytietämyksen valossa ei vielä tiedetä, kokevatko sienet kärsimystä kuivuessaan vai ovatko ne ikään kuin unessa, tiedottomassa tilassa. Heidän mukaansa vielä ei ole keksitty keinoa, jolla sienten käytöstä ja kommunikaatiota osattaisiin tulkita. Se tiedetään, että ne viestivät, että rihmastossa kulkee sähköimpulsseja, mutta niiden tarkoitusta ei osata tulkita.

Arkkitehtuurin tekeminen yhdessä elävien olentojen kanssa tuo pintaan eettisiä kysymyksiä, joita meidän tulisi pohtia aivan kaikkia materiaaleja käyttäessämme, sillä elämää on kaikkialla ja kaikessa.

Kudos-paviljonki on Aalto-yliopiston Designs for a Cooler Planet -festivaalin satelliittinäyttely, ja koettavissa Väre-rakennuksen pohjakerroksessa 10. lokakuuta asti osoitteessa Otaniementie 14. Sen jälkeen paviljongin elämä jatkuu jossain muualla, joko ihmisten tai sitten muun luonnon aistittavissa.