Ympäristötuhot, sosiaalinen eriarvoisuus ja monet muut ongelmat ovat seurausta talousjärjestelmän nopeiden voittojen maksimoinnista. Ongelmien ratkominen vaatii, että alamme sen sijaan tavoitella pitkän aikavälin resilienssiä.
Ostamme halpoja tavaroita tietäen, että ne on pian vaihdettava uusiin, toisaalta heitämme pois käytetyt tavarat sen sijaan, että korjaisimme tai kierrättäisimme ne. Yritykset taas suunnittelevat talouttaan edelleen osavuosittain, vaikka niidenkin tavoitteena on pysyä markkinoiden harjalla myös vuosien saatossa. Samaan aikaan bruttokansantuote on yhä talousjärjestelmämme keskeisin mittari eli jopa valtioiden taloudessa keskitytään vain lyhytaikaisten tulosten tarkasteluun pitkän aikavälin kestävyyden sijaan.
Sopiiko tällainen ajattelu- saati elämäntapa enää nykymaailmaan, kysyy Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kestävän kehityksen johtamisen professori Minna Halme.
Halme on suurimman osan urastaan etsinyt keinoja puuttua tähän lyhyen aikavälin tehokkuuden tavoitteluun, jota hän kutsuu maailmanlaajuiseksi pakkomielteeksi. Jo nuorena kauppatieteiden opiskelijana hän koki ongelmaksi sen, että monet kursseista keskittyivät vain talouden lyhytaikaisiin tavoitteisiin.
”Tavoitteena oli myydä enemmän, tuottaa osakkeenomistajille enemmän voittoa, tuottaa jatkuvaa talouskasvua. Kukaan ei kysynyt ’miksi’ tai ’mikä on tämän kaiken tarkoitus’”, Halme sanoo nyt.
Hänen mukaansa olisi pitänytkin kysyä: ”Mitä yritämme saada aikaan? Luommeko parempaa talousjärjestelmää kaikille, tai edes suurimmalle osalle ihmisistä? Kenen elämää yritämme parantaa myymällä hetkessä muodista poistuvia vaatteita tai jugurttia uudenlaisessa purkissa?”
Halme on omistanut uransa näiden kysymysten pohtimiselle. Hän on edelläkävijä uudenlaisten, kestävien liiketoimintamallien kehittämisessä, ja toiminut muun muassa Suomen kestävän kehityksen kansallisessa asiantuntijapaneelissa sekä YK:n globaalin kestävyyden paneelissa.
Hänen tavoitteenaan on tutkia ja kehittää vaihtoehtoisia liiketoimintamalleja, joissa etusijalla on lyhyen aikavälin tulosten sijaan pitkän aikavälin resilienssi, taloudellinen kestävyys ja joustavuus, kriisin- ja muutostensietokyky.
Bruttokansantuotetta eli BKT:tä käytetään edelleen valtion toimivuuden tai hyvinvoinnin mittarina, vaikka dataa ja laskentamenetelmiä olisi nykyään myös kestävää hyvinvointia tarkemmin arvioiville mittareille. Halme ei kuitenkaan syytä modernin BKT:n kehittäjiä – jo 1930-luvulla he nimenomaan varoittivat käyttämästä sitä tähän tarkoitukseen.
”BKT:n ei koskaan pitänytkään olla kansalaisten hyvinvoinnin indikaattori”, Halme huomauttaa.
Vuosikymmeniä sitten oli kuitenkin helppo sekoittaa valtion tulot ja sen asukkaiden hyvinvointi toisiinsa, sillä useat maat jakoivat kasvanutta varallisuuttaan tasaisemmin kansalaisten kesken. Väestötutkimukset osoittavatkin, että aina 1970-luvulle saakka BKT oli usein linjassa kansalaisten yleisen hyvinvoinnin kanssa.
Mutta vapaan markkinakapitalismin levitessä kansalaisten hyvinvointi alkoi irtautua bruttokansantuotteen kehityksestä. Tänä päivänä BKT:n vajavaisuus talouden keskeisenä mittarina näkyy yhä selkeämmin.
”Olemme tilanteessa, jossa vauraus kasautuu yhä enemmän niille, joilla on jo valmiiksi varallisuutta. Niiden, joilla varallisuutta ei ole, taloudellinen asema taas taantuu entisestään”, Halme sanoo. Tutkimukset osoittavatkin, että maailman väestön rikkain prosentti omistaa jo nyt lähes puolet koko maailman varallisuudesta.
Toki BKT:n lisäksi on olemassa muitakin, esimerkiksi ympäristön ja sosiaalisen kehityksen mittareita, joita osa valtioista kuten Suomikin hyödyntää. ”Mutta mitään niistä ei pidetä päätöksenteossa yhtä tärkeänä kuin BKT:tä eikä niistä viestitä yhtä innokkaasti”, Halme muistuttaa. Samalla se on yksi keskeisistä hallitusten menestyksen mittareista, ja juuri tätä ajattelua Halme pyrkii muuttamaan paitsi tutkimuksellaan, myös työssään kestävien käytäntöjen neuvonantajana Suomen hallitukselle.
Keskittyminen tehokkuuteen ja voittojen maksimointiin on johtanut siihen, ettei meillä ole selkeää kuvaa siitä, kuinka kaikilla yhteiskunnassamme menee. Mikä pahinta, tehokkuusajattelu kannustaa yrityksiä maailmanlaajuisesti toimimaan lyhyen tähtäimen suunnitelmilla, mikä puolestaan johtaa valtaviin pitkän aikavälin ongelmiin niin ympäristössä kuin yhteiskunnassakin.
Pikamuoti on tästä erinomainen esimerkki. Muotiteollisuudessa, kuten suurimmalla osalla muistakin aloista, tuotantoketjut ovat lineaarisia. Raaka-aineet tulevat yhdestä paikasta, ja tuotteet valmistuvat sitten vaihe vaiheelta – usein eri puolilla maailmaa sijaitsevissa tehtaissa. Valmistuksessa kaikki on mahdollisimman ”halpaa”, niin materiaalit, energia kuin kuljetusketjutkin. Halpuuden valtavaa kustannusta ympäristölle ei ole kuitenkaan huomioitu.
Lopulta vaatteen ostaa kuluttaja, joka käyttää sitä vain hetken – kunnes hävittää sen. Voittomarginaalien kasvattamiseksi vaateala tyrkyttää kuluttajille alati muuttuvia trendejä, ja käsittämättömät määrät vaatetta päätyy kaatopaikkojen jätevuoriin – osa jo ennen kuin niitä on kertaakaan edes käytetty. Koronapandemian aikaiset katkot tuotanto- ja logistiikkaketjuissa osoittavat kuitenkin myös, ettei tämänkaltainen lineaarinen malli ole selviytymiskykyinen.
Muotiteollisuuden arvioidaan tällä hetkellä olevan maailman toiseksi saastuttavin teollisuudenala, kontollaan joidenkin arvioiden mukaan kymmenen prosenttia kaikista kasvihuonekaasupäästöistä. Aalto-yliopiston tutkijat ovat myös laskeneet, että muotiteollisuus tuottaa yli 92 miljoonaa tonnia kaatopaikkajätettä joka vuosi; vuoteen 2030 mennessä määrän arvioidaan vielä kasvavan 134 miljoonaan tonniin.
Halme haluaa muistuttaa, että muodin hiilijalanjäljen pienentäminen ei palvele vain luontoa ja ilmastoa, vaan se auttaa myös koko vaatetusalaa varmistamaan tuotantonsa vaatimien raaka-aineiden ja veden saatavuutta pitkällä aikavälillä .
”Tällaisella vääristyneellä tehokkuusajattelulla murretaan pitkän aikavälin kestävyyden pohjaa sekä ekologisesti että yhteiskunnallisesti”, Halme toteaa. Loukusta pääseminen vaatii Halmeen ja hänen tutkijakollegoidensa mukaan täydellistä ajattelutavan muutosta: ”Tätä on mahdotonta enää vain juustohöylällä korjata”, hän jatkaa.
Halme käytti urastaan vuosia ekotehokkaiden innovaatioiden tutkimiseen. Hän pyrki tutkimuksissaan löytämään keinoja, joiden avulla yritykset pystyisivät valmistamaan pienemmällä ympäristövaikutuksella enemmän tuotteita. Ajan kuluessa Halme ymmärsi, ettei tämäkään ollut oikea suunta: vaikka yritykset pystyivät kehittämään suhteellisesti ekotehokkaampia tuotteita ja teknologioita, silti luonnonvarojen kokonaiskulutus kasvoi kasvamistaan.
“Silloin aloin pohtia: mitä tehokkuuden tilalle?”, Halme sanoo.
Hän kertoo tajunneensa, että vastaus löytyy sellaisen ajattelumallin kehittämisestä, jolla onnistumme säilyttämään ja uudistamaan ympäristön kaltaisia järjestelmiämme tulevaisuuteen – sen sijaan että tuhoamme niitä nykyhetkessä.
Vastaus ei ole minkään tuottaminen enemmän, edes ’kestävillä’ materiaaleilla – vaan kaiken tuottaminen vähemmän.
“Ainoa tapa korjata pikamuoti on lopettaa se”, Halme kollegoineen kirjoittaakin. Tämä tarkoittaa vaatteiden suunnittelua pitkäikäisiksi, sitä tukemaan liiketoimintamalleja, jotka tuovat vaatteiden uudelleenkäytön ja korjauksen kaikkien ulottuville, sekä ylipäätään kiertotalouden eri keinojen nostamisen etusijalle.
Tämä kääntäisi päälaelleen nykyisen lyhyen aikavälin voittoihin tähtäävän järjestelmän. Halmeen mukaan tarvitsemme kuitenkin lisäksi myös parempia keinoja mitata eri alojen menestymistä. Sellaisia mittareita, jotka ottavat huomioon systeemin sopeutumiskyvyn ja kestävyyden, sen sijaan että yhä keskityttäisiin vain lyhyen ajan tuloksiin. Ja vaikka yksilötkin voivat vaikuttaa, näiden muutosten on lähdettävä yrityksistä.
”Muotiteollisuus on tästäkin erinomainen esimerkki, sillä jos vaatteet hajoavat nopeasti eikä saavilla ole korjauspalvelua, tai jos kangas on niin huonolaatuista, ettei sitä kannatakaan korjata – silloin kestävyydestä on suurimmalle osalle kuluttajista vain liikaa vaivaa”, Halme sanoo. ”Joten enimmäkseen ratkaisujen olisi löydyttävä alan sisältä, ja trendin mentävä siihen suuntaan, että kuluttajien olisi paitsi helppoa, myös muodikasta tehdä ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä valintoja.”
Suurin haaste on se, kuinka siirtyä kestävämpään tuotantomalliin ja säilyttää silti yritysten kilpailukyky, arvioi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen apulaisprofessori Lauri Saarinen. Mutta myös hän uskoo, että keinoja on olemassa.
Yksi näistä keinoista olisi pitää tuotanto lähellä.
”Jos alamme kilpailla halvan ulkomaisen teollisuuden kanssa tuottamalla enemmän itse ja suljetussa kierrossa, saamme samalla kaksinkertaisen hyödyn: tarjoamme paikallisesti työtä ja siirrymme kohti kestävämpää tuotantoketjua”, Saarinen kommentoi.
Jos esimerkiksi vaatteita tehtäisiin lähempänä kuluttajia, niiden palauttaminen korjattavaksi oli vaivattomampaa, tai valmistajat voisivat helpommin ottaa vastaan käytettyjä vaatteita ja myydä ne jälleen eteenpäin.
Paikallinen tuotanto on myös esimerkki siitä, kuinka tarvitsemme uusia keinoja mitata yhteiskunnallista menestystä. Ulkoistaminen ja ulkomainen halpatuotanto näyttävät toki vähentävän kustannuksia lyhyellä aikavälillä, mutta tämä kaikki tapahtuu Halmeen ja muiden asiantuntijoiden mukaan paljon merkittävän asian eli taloudellisen elinkelpoisuuden ja kestävyyden kustannuksella.
Muutos kohti uudenlaista ajattelutapaa ei ole helppo tai nopea, mutta sekä Halme että Saarinen ovat jo havainneet lupaavia merkkejä.
Halme viittaa esimerkiksi Suomessa perustettuun startup-yritys Menddieen, joka tekee tavaroiden korjattavaksi tai muokattavaksi lähettämisestä helppoa ja kätevää. Hän mainitsee myös Marimekon, joka on avannut käytetyille vaatteilleen Pre-Loved-verkkokaupan, sekä Anna Ruohonen -merkin, jonka vaatteet tehdään asiakkaiden tilauksesta, eikä varastoihin näin kerry ylijäämätuotantoa. Halme pitää hankkeita osoituksena uudenlaisesta ajattelusta – ja haluaa juuri näiden kaltaisia innovaatioita työnsä kautta edistää ja tukea.
Tähän mennessä kehitys ei toki hänen mukaansa ole vielä johtanut todelliseen ajattelumallin muutokseen. Etenkin globaalilla mittapuulla olemme hyvin kaukana aidosta siirtymisestä pitkän aikavälin kestävyysajatteluun. Mutta Minna Halmeen mukaan muutos voi lopulta tulla hyvinkin nopeasti – juuri niin, kuin tähänkin pisteeseen on päädytty.
”Talouskasvun tavoittelusta tuli keskeinen malli suhteellisen lyhyessä ajassa, eli vain noin seitsemässä vuosikymmenessä”, Halme muistuttaa. ”Käännös kohti talouden pidemmän aikavälin kestävyyttä on tietenkin mahdollinen: tutkijoiden ja päättäjien pitää nyt siirtää keskittymisensä pitkän aikavälin resilienssiin. Siitä seuraa vain kysymys: ovatko meidän vaikutusvaltaisimmat taloudelliset toimijamme myös riittävän viisaita tehdäkseen niin.”
Teksti: Amanda Ruggeri
Halme on muun muassa ollut johtamassa hankkeita, joissa on selvitetty, millaisiin erilaisiin muutoksiin muotiteollisuus voisi sopeutua. Esimerkiksi yhdessä Aalto-yliopiston kollegansa Linda Turusen kanssa hän on hiljattain kehittänyt mittaustavan, jolla muotialan yritykset ja teollisuus voisivat luokitella, kuinka kestävä vaate todellisuudessa on: mittaamalla esimerkiksi tuotteen kestävyyttä, kierrätettävyyttä sekä sitä, käytetäänkö sen valmistuksessa vaarallisia kemikaaleja. Tämä auttaisi kuluttajia valistuneen ostopäätöksen tekemisessä. Halmeen kollegat ovat myös vastikään koonneet Tulevaisuuden vaatekaappi -näyttelyn, jossa on esillä kestäviä vaateratkaisuja tulevaisuuteen: kukkateollisuuden jätteestä syntyy esimerkiksi vaihtoehto nahalle.
Koska todelliseen muutokseen vaaditaan pidemmän aikavälin kehitystyötä sekä investointeja, muotiala on Halmeen mukaan varsin haluton kääntämään kurssia. Yksi tapa kannustaa teollisuutta nopeampiin muutoksiin on sääntely, ja esimerkiksi Euroopan unionissa päivitetyt direktiivit edellyttävät, että jatkossa yli 500 työntekijän yritysten on raportoitava useista eri yritysvastuuta koskevista asioista, esimerkiksi toiminnan ympäristövaikutuksista aina työntekijöiden kohteluun. Sääntelyn avulla saadaan kuluttajien, sijoittajien ja muiden sidosryhmien ulottuville keskeistä tietoa yrityksen pärjäämisestä globaalien haasteiden kanssa. Samalla se helpottaa esimerkiksi investointiriskien havainnointia, sillä raportoinnista on helpompi punnita, onko yritys ryhtynyt riittäviin toimiin ollakseen taloudellisesti kestävä pitkällä aikavälillä.
Lue, miten radikaalin luovuuden ja perustutkimuksen liitosta syntyy kestävän maailman ratkaisuja.
Betoni on maailman toiseksi suurin ilmastopäästöjen aiheuttaja – ja sen kysyntä vain kasvaa. Aalto-yliopiston uraauurtavassa Radical Ceramics -projektissa etsitään ja tutkitaan perinteisen betonin vaihtoehtoja, joilla on potentiaalia mullistaa maailma.
Uuden kehitteillä olevan teknologian avulla metsien ja viljelysten kasvua voi seurata etänä – ja nähdä asioita, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.
Kun algoritmi ottaa ohjat, aivojen magneettistimulaatiosta tulee nopeampaa ja tehokkaampaa. Menetelmä tuo uusia mahdollisuuksia muun muassa vakavan masennuksen ja kivun hoitoon.
Yli miljoona ihmistä kuolee joka vuosi, koska antibiootit eivät enää tehoa. Tutkijat etsivät nyt kuumeisesti uusia tapoja kukistaa bakteerit, ja vastaus saattaa löytyä niiden omista aseista.