Olemme jo tehneet yksinkertaisia algoritmin ohjaamia aivostimulaatioita maailman ensimmäisellä, Aalto-yliopistossa kehitetyllä monipaikkastimulaatorilla. Laitteella voidaan muuttaa stimulaation paikkaa elektronisesti ilman, että laitetta täytyy liikuttaa. Myöhemmin järjestelmä halutaan automatisoida entistäkin pidemmälle siten, että stimuloinnin edetessä pulssisarjojen rytmit ja kohteet riippuvat siitä, miten hermosolujen muodostamat verkostot reagoivat ja muovautuvat. Lopputulosta voi kutsua vaikkapa aivohieronnaksi.
Pitkälle kehittyneeseen potilaskäytössä olevaan terapialaitteeseen menee vielä vuosia. Olen ajatellut, että tämän uuden teknologian suuri läpimurto nähdään vasta 30-luvulla.
Yli puoli miljoonaa ihmistä vuodessa tekee depression takia itsemurhan. Usein magneettistimulaatio tehoaa niin hyvin, että sellaiset ajatukset katoavat. Näyttää siltä, että monilla masennuspotilailla on vasemmalla otsalohkossa alentunut aktiivisuus. Mutta vaikka tiedämme, millä aivoalueilla on muutoksia, ei se vielä kerro, mitä depressio on. Vielä ei ole kunnollista ymmärrystä siitä, mitä mieliala, ajatukset ja tunteet tarkoittavat aivotoiminnan yksityiskohtien kannalta.
Lisäksi kiinnostuksen kohteinamme ovat addiktiot eli riippuvuudet, kuten huume- ja uhkapeliriippuvuus. Tällä hetkellä magneettistimulaatiota käytetään myös ankaran kivun hoitoon.
Tärkeintä on luottamus siihen, että muut ovat tukena ja auttavat tarvittaessa. Tiimihenki ei kuitenkaan koskaan ole täydellistä. Ihmisten välille tulee myös erilaisia ristiriitoja. Työyhteisössä ongelmiin pitäisi puuttua silloin, kun ne ovat vielä pieniä. Joskus ristiriita voi alkaa pienestä väärinymmärryksestä. Joku voi tarkoittaa hyvää, mutta se ymmärretään väärin. Joskus se taas saattaa eskaloitua ja mennä hyvinkin pahaksi. Avain on se, että ihmiset eivät pitäisi ongelmiaan omana tietonaan, vaan purkaisivat ne heti. Nuoremmat tutkijat eivät aina uskalla tulla kertomaan. Se vaatii luottamusta.
Ennen koronaa meillä oli aina yhteinen kahviaika aamukymmeneltä kahvihuoneessa. Vasta tänä talvena olemme käynnistäneet tämän uudestaan, ja nyt kokoonnumme iltapäivällä. Meillä on kahvia ja aika ajoin myös kakkua tai pullaa sen juhlistamiseksi, että joku on saanut apurahan tai hyväksynnän julkaisulleen.
Minua ei yleensä kiinnosta tarkkaan tietää, mitä huomenna tapahtuu. Enkä halua helppoa elämää, sillä se ei olisi mielenkiintoista. Välillä pitää olla myrskyä, lunta ja loskaa. Olimme esimerkiksi juuri laskettelemassa Alpeilla. Yhtenä päivänä tuli hirveä sumu ja olin ainoa, joka lähti seikkailemaan huonoon säähän. Menin itsekseni kymmeniä kilometrejä. Se ei ollut helppoa eikä erityisen nautinnollista, kun lumi iski naamaan enkä nähnyt paljon mitään. Mutta olisi aika tylsää, jos aina paistaisi aurinko.
Tämä on hyvin mielenkiintoinen ja hyvällä tapaa kreisi työympäristö. Tutkimusta tekevä professori joutuu ja saa itse päättää, mitä tekee. Sitä ei kerro dekaani, laitosjohtaja tai rehtorikaan. Yliopistolla on toki mittareita: pitäisi saada aikaan uutta tietoa ja ymmärrystä ja niistä julkaisuja. Siinä kuvaan astuu luovuus. Se on vähän kuin menisi mustikkametsään. Etukäteen ei voi aina tietää, mistä marjoja parhaiten löytyy. Sitä vain lähtee harhailemaan.
On aika erikoista olla yliopiston professori. Meidän pitäisi opettaa ja tehdä tutkimusta, mutta joudumme tekemään myös paljon hallinnollista työtä. Jos hallintoon ja byrokratiaan menee liikaa aikaa, kaventuu mahdollisuus tehdä hyvää tiedettä ja antaa erinomaista opetusta.
Tutkimustyössä on mahdollisuus ilmaisuun keksimällä tai kirjoittamalla. Vertaan sitä joskus siihen, kun lapsena piirsin jotain vaatimattomilla taidoillani ja näytin äidille. Töissä teen jotain pientä, ja näytän tai kerron tuloksista toisille tutkijoille. Tunne on sama kuin lapsena.
Mutta välillä en koe saaneeni oikeastaan mitään aikaan. Olen monta kertaa ajatellut, että nyt minä kyllä lopetan koko homman: tästä ei tule mitään. Mutta toivun nopeasti: usein jo seuraavana päivänä optimismi saa vallan.
Professuurissa on se hyvä puoli, että vaikka tutkimus menisi pieleen, voi kuitenkin opettaa. Se on loppujen lopuksi tärkeintä yliopistolla. Jos opiskelijat pääsevät eteenpäin, niin minun ei tarvitse pettyä työhöni. On etuoikeus ja suuri ilo saada työskennellä motivoituneiden opiskelijoiden, erinomaisten tutkijoiden ja muun henkilöstön muodostamassa yhteisössä.
Katson aika ajoin elokuvia, lainaan kirjoja tai käyn taidenäyttelyissä. Yritän ymmärtää, kuka on ihminen teoksen takana. Lukiessanikin ajatukseni usein harhailevat, ikään kuin etsien jotain uutta näkökulmaa. Minulla ei ole erityisen hyvä muisti. Fysiikan ja matematiikan opiskelussa ei onneksi tarvitsekaan kauheasti muistaa. Tärkeämpää kuin ulkomuisti on se, että ymmärtää asioita ja osaa laskea. Jos ryhtyy tutkimaan ongelmakenttää tuntematta kunnolla, mitä on aikaisemmin tehty, on helpompi olla luova, sillä silloin ei ole jumissa vanhoissa urissa.
Aivot kiinnostavat minua vielä enemmän kuin teknologia, vaikka pääasiassa olemmekin kehittäneet laitteita ja menetelmiä. Erityisesti minua motivoivat vaikeat mutta yksinkertaiset kysymykset, kuten mitä on tietoisuus. Mutta monet tutkijat pitävät tätä kysymystä turhana, koska sitä ei koskaan ehkä tulla ymmärtämään.
Stereotyyppinen fyysikko ajattelee, kuten minäkin, että maailmankaikkeus toimii fysiikan lakien mukaan. Hiukkaset pomppivat aivoissakin oppikirjan kaavojen mukaisesti. Mutta se ei selitä tietoisuutta, siis sitä, miksi systeemi tai materia tuntee olevansa olemassa. Se on tietoisuuden vaikea ongelma.
Tässä maailmankaikkeudessa on muitakin ihmeellisiä asioita. Miksi on olemassa vaikkapa elektroneja tai yleensäkään mitään? Voimme keksiä erilaisia selityksiä, kuten että olemme hahmoja jossain tietokonepelissä, jonka joku korkeampi olento on kehittänyt. Syvimmistä asioista ei ole kuitenkaan mitään todistusaineistoa.
Olen kiinnostunut kaikesta, mutta tieteessä voisi saada enemmän aikaan keskittymällä yhteen aihepiiriin. Toisaalta mielenkiinnon harhailu voi tuoda tutkimukseen uusia näkökulmia ja yllättäviä mahdollisuuksia luoviin ratkaisuihin.
"Monissa alkuperäiskansojen kulttuureissa on hetkiä, jolloin johtajat luopuvat vallastaan. Joko valta annetaan jollekin yhteisön köyhimmälle tai päähänpotkituimmalle taholle, tai sitten valtaa ei käytä kukaan."
"Minulle sanottiin, että minun kannattaisi tehdä väitöskirja jostain muusta aiheesta, jos haluan joskus tulevaisuudessa töitä."
"Ryhmässäni on ollut myös väitöskirjan tekijöitä, mutten toki ole virallisesti voinut toimia heidän väitöskirjojensa ohjaajana. Osa ohjattavistani on saanut väitöskirjansa valmiiksi ennen minua."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
