Siihen on mahtunut monia merkittäviä muutoksia. Yksi niistä on äärimmäisen dramaattinen avainhenkilöstön vaihtuvuus. Jo 2013 monet professorit olivat hiljattain jääneet eläkkeelle, ja jäljelle jääneiden professoreiden ikäprofiilin perusteella tiesimme, että hyvin moni muukin jäisi eläkkeelle lähivuosina. Nyt meillä on noin 67–68 Aallon tenure track -urapolulla olevaa professoria. Heistä vain 13 on minun laillani palkattu vanhaan TKK-järjestelmään (Teknillinen korkeakoulu).
Noin 30 % uusista professoreistamme on kansainvälisiä ja yhtä suuri osa heistä on naisia. Vuonna 2010, kun Aalto aloitti toimintansa, sekä kansainvälisten että naisprofessoreiden osuus oli lähempänä 5 prosenttia. Uudet professorit tuovat mukanaan myös uudenlaista innokkuutta ja aivan uusia tutkimusaloja, joita ei ehkä aiemmin ollut Suomessa edes olemassa.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi, koska minulla on ollut mahdollisuus olla dekaanina Aallossa. Olen tästä kiitollinen Tuula Teerille ja Ilkka Niemelälle. He ottivat ison riskin kymmenen vuotta sitten. Luulen, että suomalaiset ovat katsoneet minua aina tietynlaisella varauksella. Puhun, luen ja jopa opetan suomeksi, mutta suomen kielen taitoni ei ole missään nimessä täydellinen. Luulen, että aikaisemmin aika yleisesti ajateltiin, että johdossa ei voisi olla muita kuin sellaisia, jotka puhuvat sujuvasti suomea. Ainakin näin oli aikaisemmin – nyt se taitaa olla jo muuttumassa.
Jos ihmiset puhuvat selkosuomea, ymmärrän heitä aika hyvin. Mutta jos naapurit tai työkaverit käyttävät slangia tai puhuvat erilaisia murteita, niin en useinkaan pysy kärryillä. Kielellä leikittelevää huumoria on myös vaikeaa seurata.
En ehkä kuvaisi oloani helpottuneeksi, kun jätän dekaanin roolin taakseni, mutta dekaanilla on kyllä myös aina haasteita ratkaistavaksi. Olen helpottunut, että tämäntyyppiset yksityiskohdat tulevat päätökseen. Muistan ensimmäisen päivän ja sähköpostin kymmenen vuotta sitten, heinäkuukuussa 2013 kun aloitin dekaanina. Siinä eräs professori valitti palkastaan. Dekaanin rooliin sisältyy tämäntyyppisiä asioita, kuten väärinkäsityksiä tai epäjohdonmukaisia odotuksia.
Nyt olen tyytyväinen, että uusi dekaanimme Kari Tammi aloittaa työnsä oman visionsa ja johtamistapansa siivittämänä. Olen luottavainen ja tyytyväinen siitä, että voin siirtää velvollisuuteni hänelle, samalla kun korkeakoulumme aloittaa uuden aikakauden.
Mutta minulla ei ole kovin selkeää kuvaa siitä, mikä on roolini kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua tästä. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla paljolti poissa perinteisistä professorin tehtävistä. Lisäksi lähestyn pakollista eläköitymisikää. Sen vuoksi en tiedä, mitä uusia asioita voisin vielä aloittaa. Tilanne on ainutlaatuinen, mutta luotan siihen, että jotain keksitään kyllä.
Minusta tuntuu, että yhteisöllisyytemme ei ole niin vahva kuin olen kokenut sen olevan muissa paikoissa. Kun esimerkiksi järjestämme erilaisia tapahtumia, vaikkapa opiskelijoiden valmistujaisia, vain kolmasosa opiskelijoista vaivautuu edes tulemaan paikalle. Pari viikkoa sitten meillä oli tohtoripromootio, ja tilaisuudessa promovoitavien tohtoreiden määrä on hyvin pieni verrattuna kaikkiin tohtoreihin. Se on ehkä vain yksi kolmasosa.
Samalla tapaa kamppailen kandiopiskelijoille suunnattujen akateemisen neuvonnan tapaamisten kanssa. Lähetän heille sähköpostia ja ehdotan tapaamista. Ennen korona-aikaa 80–90 prosenttia opiskelijoista tuli näin järjestettyihin tapaamisiin. Nyt kun lähestyn opiskelijoita samalla tapaa, vain 20 prosenttia tulee tapaamisiin kasvotusten tai etänä. En tiedä miksi näin on.
Olen keskustellut tilanteesta muutamien opiskelijoiden kanssa, ja edes heillä ei tunnu olevan selkeää ajatusta, miksi näin on.
Rakennamme Otaniemen kampusta, mutta aina ei ole selvää, miten voisimme käyttää tätä paikkaa parhaalla mahdollisella tavalla opiskelijoiden, henkilökunnan ja sidosryhmilen näkökulmasta. En tiedä mitä asian suhteen pitäisi tehdä, mutta jos minulla olisi taikasauva, käyttäisin sitä yhteisöllisyyden parantamiseksi.
”Miten onnistut tekemään niin herkullista kasvisruokaa? Teinini haluavat syödä lisää kasviksia, mutta en tiedä, kuinka ne valmistetaan.” Näin kommentoi eräs Aalto-kollegani, kun hän lähti meiltä kotoa syötyään meksikolaista kasvisruokaa. Vaimoni Lily on meksikolainen ja tekee ainoastaan kasvisruokaa. Hän kertoi muutaman vinkin välittömästi.
Tästä syntyi samalla idea. Jos olemme vakuuttuneita siitä, että kasvisruokavalio on terveellistä ja ympäristöystävällistä, pelkän informaation jakamisen sijaan voisimme valmistaa yhdessä ruokaa.
Vanhassa Design Factoryssa oli sopivan kokoinen keittiö, joka mahdollisti sekä opettamisen että yhdessä kokkaamisen. Ensimmäisessä ryhmässä oli pääosin Insinööritieteiden korkeakoulun dekaanin yksikön palveluihmisiä. Seuraavissa ryhmissä oli kansainvälisiä professoreita ja tutkijoita, joskus myös puolisoineen. Ihmiset pitivät siitä, että ruokaa valmistettiin yhdessä ja samalla tavattiin ihmisiä työn ulkopuolella. Se vaikutti olevan hyvä tapa luoda yhteisöllisyyttä uusien professoreiden ja heidän perheenjäsentensä välille – toisinaan myös lasten. Kerran otin yhteyttä yhteen opiskelijakiltaan, ja he järjestivät meille opiskelijoista koostuvan ryhmän.
Ryhmissä on ollut tyypillisesti 12–17 henkeä, ja ryhmiä on ollut yhteensä kuusi tai seitsemän. Jokainen ryhmä tulee tyypillisesti kolmeen eri iltaan kuulemaan erilaisia kasvisruokaan liittyviä vinkkejä ja valmistamaan meksikolaista kasvisruokaa. Yhtenä kolmesta illasta Mika Jalava Water and Environmental Engineering -tutkimusryhmästä tulee kertomaan ryhmälle, miten ruokiin liittyvät valintamme liittyvät kestävään kehitykseen. Viime vuonna elokuussa teimme yhden erikoisoppitunnin Aallon johtoryhmälle.
Mennyt akateeminen vuosi oli hyvin kiireinen, mutta luulen, että aloitamme uuden ryhmän syksyllä. Uusi Design Factoryn keittiö on aiempaa suurempi ja siellä on paremmat välineet kokkaukseen.
Meillä on kolme lasta ja kaksi lastenlasta. Lastemme perheet asuvat lähellä Helsinkiä, ja he ovat iso osa elämääni. Meillä on myös vaimoni kanssa kaksi koiraa, jotka tarvitsevat aina hoitoa. Ajattelen, että ne ovat ikuisesti lapsia.
Vaimoni ja minä valmistamme mielellään ruokaa yhdessä kotona. Hän on meistä kokki ja minä olen leipuri. Työnjaollisesti tämä tarkoittaa, että hän käyttää liesitasoa ja minä uunia. Kokeilemme mielellämme erilaisia ruoanlaittotapoja – esimerkiksi viimeisten kolmen kuukauden aikana olen testaillut hapantaikinaleipiä ja -sämpylöitä käyttäen erilaisia jauhoja. Se sopii hyvin tutkijan luonteeseeni.
Teen asioita myös käsilläni. Vaimollani on ompelukone ja hän antaa minun käyttää sitä. Tein esimerkiksi iltapuvun, joka vaimollani oli päällään promootiojuhlassa kesäkuussa. Olen tehnyt mekkoja vaimolleni, tyttärelleni ja yhden myös tyttärentyttärelleni.
Muistan, että kun olin teini, äitini sanoi aina: ”Vaikka oletkin poika, sinun pitää oppia laittamaan ruokaa, ompelemaan ja pesemään pyykkiä.” Äitini oli viisas nainen.
"Olen taustaltani maantieteilijä, ja minulla täytyy aina olla joku kartta. Kuljen Forrest Gump -tyyliin ja yritän saada mahdollisimman paljon ihmisiä innostumaan siitä mitä teen. Siitä syntyy minulle työn merkityksellisyys."
"Toisen arvokkaana pitäminen on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää. Uskon siihen erittäin paljon. Tapa kohdata toista ihmistä määrittää organisaatiokulttuuria. Me saamme paljon enemmän aikaan, kun vuorovaikutus on arvostavaa."
"Tulin Aaltoon täynnä energiaa ja halua tehdä erilaisia asioita sekä integroitua – mutta talvi oli myös tulossa. Pidän uusista kokemuksista, mutta ei ollut helppoa saapua juuri silloin, kun joka päivä oli edellistä vähän pimeämpi."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
