Kulje kengissäni -juttusarjassa aaltolaiset kertovat, minkälaista on kävellä heidän kengissään. Jotta voimme ymmärtää toisen aaltolaisen kokemuksia, ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Ilkka Niemelän haastattelu aloittaa Kulje kengissäni -juttusarjan.
Rehtorin työ on aika abstraktia ja tulokset näkyvät usein vuosien päästä. On kiva päästä tekemään jotain, missä kädenjälki näkyy heti.
Toisekseen olen tutkijaluonne, olenhan professori perusrooliltani. Joidenkin asioiden tekeminen ja korjaaminen ovat minulle ongelmanratkaisutilanteita.
Minulle on myös vastuullisuus ja kohtuullisuus tärkeitä arvoja. Kun joku asia menee rikki, ensimmäinen ajatukseni ei ole uuden ostaminen. Sen sijaan pohdin, mitä pitää vähän korjata, että tuo asia on taas käyttökelpoinen. Arvostan vanhoja tavaroita.
Korjaan melkein kaikkea laidasta laitaan, olen siinä aika rohkea. Se on minussa syvällä. Kerran yhden Dipolin huoneen ovi oli aika tiukka ja huomasin, että lukossa oli kielen alla oleva reuna jäänyt hiomatta. Siellä oli metallisärmiä. Jos minulla olisi ollut viila mukana, olisin varmasti itse laittanut sen kuntoon. Nyt kerroin, että täytyy pyytää huoltomies paikalle hiomaan särmä pois, niin ei tarvitse vaihtaa lukkoa.
Vastaavasti, kun Dipolia peruskorjattiin vuonna 2017, yhtä taideteosta asennettiin myöhässä paikoilleen ja satuin itse tulemaan paikalle. Aika äkkiä olin pitelemässä taideteosta yhdestä kulmasta.
Yhtä lailla rehtorin tehtävässä voi tulla eteen ongelmanratkaisutilanteita, joissa pitää korjata jotain. Lähestyn asiaa miettimällä, miten asiaa voidaan tarkastella sillä tavalla, että kaikki pääsevät eteenpäin. Kun jotain yrittää korjata, on tärkeää ensin yrittää ymmärtää, mistä tässä oikein on kysymys. Usein se, miltä asia päälle näyttää, ei ole se ongelma, vaan siellä on joku muu juurisyy.
Me olemme yhteisö, jolla on kehittymisen ja kasvun asenne. Ajattelen, että me pyrimme yksilöinä ja yhteisönä olemaan huomenna pikkuisen parempia kuin tänään. Menemme eteenpäin, tartumme asioihin vastuullisesti, mutta rohkeasti, samalla arvostaen sitä mitä kollegat tekevät. Olemme ennakkoluulottomia, menemme mukaan yhteistyöhön ja opimme yhdessä.
Toisen arvokkaana pitäminen on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää. Uskon siihen erittäin paljon. Tapa kohdata toista ihmistä määrittää organisaatiokulttuuria. Me saamme paljon enemmän aikaan, kun vuorovaikutus on arvostavaa.
Olen oppinut urani aikana, monessakin roolissa, kuinka valtava vaikutus on arvostavalla vuorovaikutuksella vaikkapa yhteisten asioiden hoitamisessa tai ongelmanratkaisussa. Se auttaa esimerkiksi löytämään yhteisen tien pois umpikujasta.
On tärkeää miettiä, että organisaatiossa on oikeanlaiset kannustimet yhteistyön tekemiseen, eivätkä rajat ole esteenä. Mutta päivän päätteeksi yhteistyö ei ole organisaatioista, rajoista tai säännöistä kiinni, vaan tahtotilasta ja kiinnostuksesta. Loppujen lopuksi se on sitä, kuinka me kohtaamme, miten me suhtaudumme toisiimme, ja kuinka alttiita me olemme vuorovaikutukselle.
Se on myös organisaatiokulttuuriasia: minkälaista kulttuuria ja yhteisöä me haluamme rakentaa, kuinka me arvostamme ja kuuntelemme toisiamme. Kulttuuri syö kannustimet ja muut aamupalaksi. Jos kulttuuri ei ole kohdallaan, yhteistyötä ei synny, vaikka olisi minkälaiset rakenteet ja kannustimet. Toisaalta, jos meillä on oikeanlainen organisaatiokulttuuri ja me näemme toisemme arvokkaina ja mielenkiintoisina, niin aika pienillä toimenpiteillä saadaan hienoja juttuja liikkeelle.
Ilkka NiemeläToisen arvokkaana pitäminen on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää.
Pyrin oppimaan jokaisesta kohtaamisesta. Minulle on tyypillistä pyrkiä ymmärtämään ja katsomaan eteenpäin. Minusta on tosi kiva tavata erilaisia ihmisiä, ja oppia heidän toiminnastaan, ajattelustaan, arvomaailmastaan, ihmisenä olemisestaan ja asenteestaan elämään.
Ihmisten persoonallisuudet ovat valloittavia.
Rehtorin rooliin kuuluu tehdä professuureihin liittyviä päätöksiä. On valtavan antoisaa vakinaistamisen yhteydessä ihmetellä sitä, että valittu henkilö on tehnyt niin paljon enemmän kuin kukaan olisi osannut ajatella siinä vaiheessa, kun positio laitettiin auki ja valittu henkilö aloitti työssään. Ala on voinut kehittyä ison harppauksen, ja henkilö itse on voinut kasvaa kansainvälisen tason tutkijaksi. Odotamme, että saamme jonkun alueen vastuunkantajan ja sitten sieltä tuleekin suunnannäyttäjä.
Tässä yhteisössä on valtava voimavara, jota on mahdotonta ennakoida. Aina ajatellaan, että organisaatio tekee isot asiat, mutta sitten se on kuitenkin loppujen lopuksi ihmiset, jotka ovat ratkaisevassa asemassa. Sieltä tulee valtavia yllätyksiä.
Ihmiset voivat kasvaa roolissaan, kun saavat mahdollisuuden, ja lopputuloksena voi olla paljon enemmän kuin osattiin koskaan unelmoidakaan.
Minulla on sellainen kuva, että Jalosen Jukallakin on ajatus peruspelistä, jonka pitää olla hyvässä kunnossa. Sen jälkeen voidaan tehdä pelin tilanteen mukaisia ratkaisuja.
Yliopistossa pitää olla vahvaa tutkimusta ja opetusta, ja meidän pitää osata ne asiat tosi hyvin. Se antaa meille mahdollisuuden tarttua niihin haasteisiin, mitä kulloinenkin tilanne edellyttää. Se voi olla esimerkiksi teknologinen murros tai uusi tietotaito, pandemia tai muu katastrofi, johon meillä voi olla annettavaa. Vastaavasti, jos meillä ei ole peruspeli kunnossa, niin ei meillä silloin ole eväitä tehdä niitä asioita, mitä peli kulloinkin vaatii.
Ilkka NiemeläPäivän päätteeksi yhteistyö ei ole organisaatioista, rajoista tai säännöistä kiinni, vaan tahtotilasta ja kiinnostuksesta.
Haluaisin lisää arvostavaa suhtautumista. Haluaisin, että annamme palautetta rakentavalla ja arvostavalla tavalla. Tämä koskee koko yhteisöä. Me olemme kaikki sen tärkeitä osasia.
Kriittinen keskustelu kuuluu tosi oleellisena osana yliopistoon, ja sitä pitääkin olla. Mutta sekin on mahdollista tehdä niin, että se on vastapuolta arvostavaa. Tällöin jätetään asiattomat ja henkilökohtaisuuksiin menevät komponentit siitä pois. Ne eivät mielestäni kuulu tähän yhteisöön ollenkaan. Tässä me voisimme vielä parantaa.
Tykkään siitä, että ihmiset suhtautuvat lähes intohimoisesti omaan tekemiseensä. He haluavat mennä eteenpäin ja tehdä asiat vielä paremmin. Meidän pitää antaa tälle tilaa, ja usein se tarkoittaa myös riskinottoa.
Meidän seuraava taso on tehdä asioita intohimoisesti yhdessä, oikeiden kumppanien kanssa. Kohtaamisten ja uteliaisuuden kautta otetaan selvää, mitä kollegat tekevät, ja rakennetaan yhteistyötä arvostavassa vuorovaikutuksessa.
Mielestäni epäonnistuminen kuuluu tähän toimialaan, siinä ei ole mitään kummallista. Jos me onnistumme aina, emme ole riittävän rohkeita. Taustalla on se, mitä me voimme oppia ja mitä siemeniä löytää siitä seuraavaan yritykseen.
Tapaan paljon aaltolaisia ja pääsen tutustumaan uusiin asioihin. Minulla on mahdollisuus tavata henkilökohtaisesti ihmisiä, jotka ovat yltäneet isoihin saavutuksiin. Saan oppia heiltä, ja se on tosi upeaa. Olen utelias luonne, ja tämä on hyvin innostavaa ja antoisaa.
Työssäni kohtaan myös usein ulkoisia sidosryhmiä, ja pääsen kertomaan heille, mitä kaikkea hienoa Aallossa tapahtuu ja kuinka tärkeätä työtä me teemme, sekä perustelemaan, miksi tämä ansaitsee tarvittavat resurssit.
Toisaalta on hyvä sanoa vastapainoksi, että joskus minulla on hyvin vaikeitakin asioita edessä. Rehtorin rooliin kuuluu kantaa vastuuta tosi monen näköisistä asioista. Ne voivat liittyä esimerkiksi talouteen, henkilöstöön tai eettisiin kysymyksiin. Joskus on todella vaikeita kysymyksiä, ja voi tuntua, ettei ole mitään hyvää vaihtoehtoa. Mutta niissäkin tilanteissa on pakko tehdä päätös. Viimekätisesti se on sitten rehtori.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Kun olin soittanut muutaman vuoden palokunnassa, mietin, että ehkä olisi hyvä olla joku tekosyy viettää Otakaarella niin paljon aikaa. Päätin, että on aika hakea Aaltoon."
"Soitin lukion marssiorkesterissa alttosaksofonia, ja kävelytyylissäni voi edelleen nähdä merkkejä marssiorkesterista: rullaan jalkoja kävellessäni, jotta sitä tulee pehmeämpää, ja myös askelten välinen etäisyys on hyvin tarkka."
"Huumorilla minua kutsutaan myös aika usein rovastiksi. Rovasti on pappien paimen, ja provostin voi ajatella olevan professoreiden paimen. Aika usein pääsen myös ottamaan kakkua ensimmäisenä, kuten rovastikin."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
