Maija Taka: Haluan suunnitella reitin etukäteen

Minkälainen on se konkreettinen tarina työstäsi, jota kerrot kaikista mieluiten?

Aloitin Aallossa jo viisi vuotta aikaisemmin eri talossa ja tehtävässä, mutta nyt olen ollut vuoden 2022 alusta lähtien akateemisena koordinaattorina Insinööritieteiden korkeakoulussa. Kampuksella ei tuolloin alussa ollut juuri ketään ja istuin yksin huoneessani. En koskaan oppinut tekemään etätöitä.

Onneksi paikalla oli kuitenkin korkeakoulun teknologiapäällikkö Panu Sainio, joka tietää korkeakoulustamme kaiken. Keskustelut hänen kanssaan olivat tärkeä osa perehdyttämistä ja hän innostui samoista asioista.

Pandemian päättymisen myötä paikalle on tullut lisää ihmisiä, joilla on samanlainen innostava asenne. Näiden epävirallisten mentoreiden pitkäaikainen kokemus Aallossa on mielestäni meidän uusien aaltolaisten rikkaus ja polttoaine.

Jos tekisin työtä etänä, työstäni tulisi yksipuolista. Silloin en kokisi sattumanvaraisia kohtaamisia, saisi inspiraatiota, kipinää ja kannustusta. Kampuksella työ muuttuu kolmiulotteiseksi. Voin koputtaa ovelle, mennä samalla hissillä tai nähdä ihmisiä kahvihuoneessa.

Minkälaista on kävellä Maija Takan kengissä?

Olen taustaltani maantieteilijä, ja minulla täytyy aina olla joku kartta tai reitti. En ole ajautuja. Minun täytyy tietää, minne menen ja miksi, millä vauhdilla ja kenen kanssa. Kuljen Forrest Gump -tyyliin ja yritän saada mahdollisimman paljon ihmisiä innostumaan, osallistumaan ja hyötymään siitä mitä teen. Siitä syntyy minulle työn merkityksellisyys.

Mikä sinua inspiroi ihmisten välisissä kohtaamisissa?

Minua inspiroi erityisesti odottamattomille asioille altistuminen. Järjestän tilaisuuksia, joissa väitöskirjantekijämme pääsevät tutustumaan toisiinsa. Se voi olla luonteeltaan esimerkiksi speed dating, jossa opiskelijat voivat pulista pareittain tai pienissä ryhmissä muutaman minuutin esimerkiksi siitä, miksi väitöskirjan aihe on tosi tärkeä meidän yhteiskunnallemme, tai mitä he haluavat itse oppia siitä. Jokainen voi ammentaa kohtaamisista itselleen jotain. Se on toki pintaraapaisu, mutta samalla osalle ensimmäinen mahdollisuus tutustua kollegoihin.

Minkälaisissa tilanteissa askeleesi on kevyt? Entä raskas?

Askeleeni on kevyt aina, kun voin aloittaa jotain. Kartoitan nyt esimerkiksi meidän väitöskirjatutkijoiden, ohjaajien ja työnantajien tarpeita.

Askel on raskain, kun minun täytyy tajuta realiteetit. Aika ei riitä kaikkeen, eikä kaikki aina innostu kaikesta. Koen haastavaksi saada esimerkiksi suomalaisia tutkijoita osallistumaan järjestämiini tilaisuuksiin. Heillä on varmaan sellainen fiilis, että heillä on jo yhteisö valmiina. Kansainväliset tutkijat haluaisivat kuitenkin tutustua myös suomalaisiin.

Toisaalta olen oppinut sietämään sitä, että kaikki eivät ikinä lähde mukaan. Keskityn niihin, jotka innostuvat. Uskon kulttuurin muutokseen, siihen, että ajan kanssa asiat lähtevät leviämään.

Kerro ajatuksistasi väitöskirjaan ja sen ohjaamiseen liittyen?

Olen opettajana tohtorikoulutuksen vastuuprofessoreille ja ohjaajille tarkoitetulla kurssilla, joka koskee väitöskirjatutkijoiden ohjaamista. Osallistujat tekevät ennen jokaista kurssikertaa reflektiivisen esseen siitä, miten heitä itseään on aikoinaan ohjattu, minkälaiseksi he kokevat itsensä ohjaajina, ja minkälaisia hyviä käytänteitä ja vinkkejä heillä on työssään. Olen lottovoittaja, kun saan lukea kaikki vastaukset läpi ja oppia heidän kokemuksistaan.

Väitöskirjaan liittyy paljon epävarmuuksia ja epäonnistumisia. Väitöskirjatutkijalla täytyy olla tosi paksu nahka, mutta toisaalta resilienssi kasvaa vasta kokemuksen myötä. Samaan aikaan tämä niemennokka on täynnä väitöskirjakokemusta. Kokeneet ymmärtävät, että jos artikkelia ei hyväksytä julkaistavaksi, se on arkipäivää, eikä maailmanloppu. Nuori tohtorikoulutettava voi toisaalta ottaa sen henkilökohtaisesti, ja kokea riittämättömyyttä. Kokeneet taas voivat sanoa, että nuku sen yli, katsotaan kommentit yhdessä. Se on arvokasta tukea nuorille väitöskirjan tekijöille.

Meillä on nyt väitöskirjatutkijoita, jotka ovat pandemian takia istuneet yksin kotona puolet väitöstutkimukseen käytettävästä ajasta. On todella hyviä kansainvälisiä tutkijoita, jotka eivät koskaan ole integroituneet yhteisöömme. He eivät ole oppineet kampukselle tulemisen rutiinia, eikä heillä ei ole yhteisöä, joka vetäisi puoleensa. Olen tosi surullinen siitä, miten paljon heiltä jää näkemättä ja oppimatta siksi, että he tekevät väitöskirjansa kirjekurssina kotoa käsin.

Haluaisin tohtorinkoulutuksessa korostaa jatkuvaa oppimista ja sitä, että sen pitäisi olla kivaa, merkityksellistä ja palkitsevaa. Väitöskirjan tekeminen kestää vähintään neljä vuotta, ja on tosi ikävää, jos me juhlimme vain julkaistuja artikkeleita.

Mitä haluaisit vahvistaa ja kehittää Aallossa?

Me voisimme esimerkiksi insinööritieteissä olla Käpylän kaltainen yhteisöllinen kylä, jossa kaikki auttavat toinen toisiaan: joku osaa leikata oksia, toinen haravoida ja kolmas osaa maalata ikkunalautoja. Voisimmepa Aallossakin vielä nykyistä innokkaammin auttaa toisiamme.

Kokeiluun kannustava Aallon henki on sellainen, että saan turvaa ja tukea, jos horjahdan tai epäonnistun. Minua ei työnnetä heikoille jäille, vaan joku ottaa vastaan ja pitää kädestä.

Olemme yhdellä kampuksella, mutta miten saisimme vielä paremmin tuotua ihmisiä yhteen ja harpattua siiloista tieteenrajojen yli. Esimerkiksi Rakennetun ympäristön laitoksella on sisäistä rahaa tutkijatohtoreihin, jotka luovat agentteina siltaa vähintään kahden tutkimusryhmän välille.

Ne väitöskirjantekijät, jotka ovat itse saaneet alkuvaiheessa apua ja tukea, haluavat antaa sitä eteenpäin ja olla avuksi. Esimerkiksi Vesitekniikan tutkimusryhmässä väitöskirjatutkijat ottavat uudet kansainväliset kollegansa avosylin vastaan ja tukevat heitä alusta alkaen.