Leila Arstila: Vastavalmistuneena minulla on koko maailma edessä

Olet valmistumassa tietotekniikan maisteriohjelmasta. Minkälaista on kulkea juuri nyt Leila Arstilan kengissä?

Sanoisin, että tilanne on herkullinen. Yksi vaihe elämässä on päättymässä. Olen juuri palauttanut diplomityön, jossa käsitellään syväoppimisen käyttämistä nettiliikenteen tulkitsemiseen. Vastavalmistuneena minulla on koko maailma edessä. Saan diplomi-insinöörin paperit Aallosta ja tuntuu siltä, että kaikki on mahdollista. Olen tosi innostunut siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Minulla ei ole vielä jatkosuunnitelmia. Olen yrittänyt ottaa tämän tarkastelun paikkana. Nyt on uniikki mahdollisuus katsoa, mihin elämä suuntautuu. Otan siitä kaiken irti.

Toisaalta haluaisin muuttaa maailmaa paremmaksi, ja haluaisin päästä käyttämään kaikkia taitojani. Haluaisin löytää sen paikan, missä omat vahvuudet ja minulle mielekkäät asiat kohtaavat. Meidän sukupolvemme siunaus ja kirous on se, ettei tarvitse miettiä, että olisi yhdessä työpaikassa loppuelämänsä.

Kerro konkreettisia tarinoita opiskeluajaltasi?

Tein peruskoulun ja lukion putkeen yhteensä kymmenessä vuodessa. Olin 16-vuotias nörtti, kun tulin Aaltoon opiskelemaan. Olin siis ihan lapsi, kun muutin Kuopiosta Espooseen.

Asuin Otaniemessä kahdeksasta opiskeluvuodesta yli kuusi. Opinnot, Aalto-kulttuuri, opiskelijayhteisö ja Otaniemi ovat muovanneet minut täksi ihmiseksi, kuka olen. Tärkein konkreettinen asia matkan varrella oli ylioppilaskunnan hallituksen jäsenyys 2019.

Hallitustyöskentely oli kokopäivätyötä – olimme tiivis kymmenen hengen tiimi. Se oli tietynlainen välivuosi elämässäni, siihen asti olin mennyt putkessa, valmistuen saman vuoden alussa kemian tekniikan kandidaatiksi. Hallitusvuoden aikana meitä valmennettiin tosi paljon retrospektiiveihin ja oman itsen reflektoimiseen sekä omien ajatusten tulkitsemiseen.

Hallitusvuoden aikana tein töitä Aalto-kulttuurin sekä opiskelijoiden edunvalvonnan ja hyvinvoinnin eteen. Ymmärsin myös, että en ole ihan omalla alallani ja minulla on valta omissa käsissäni määrittää omaa elämääni. Yhteisö antoi siis minulle ne kyvyt, mitä tarvitsin oman elämän suunnan muuttamiseen.

Vuonna 2020 vietin toisen välivuoden Aallossa opiskelijana, suorittaen samalla kursseja, jotka vaadittiin maisteriohjelmaan. Hankin myös itselleni työkokemusta tietotekniikan alalta. Sen jälkeen hain ja pääsin opiskelemaan tietotekniikkaa.

Olen ollut itse tosi monissa vapaaehtoistehtävissä vuosien varrella, omista ainejärjestöistä harrasteaineyhdistyksiin. Yhteisöllisyys on aina ollut minulle kantava voima. Minulla ei ollut Espoossa kavereita tai harrastuksia, joten oli tosi luonnollista lähteä rakentamaan sosiaalista piiriä Otaniemeen. Löysin sieltä myös aviomiehen.

Kun katsot matkaa opiskelujen alusta tähän päivään, mitä erityistä opit?

Kannan ylpeydellä sitä, että olen ollut aaltolainen ja Aallon opiskelija. Tunnen kuuluvani yhteisöön, jossa on ihmisiä kaikessa inhimillisyydessään.Aaltolaisuus on minulle tekemisen meininkiä, käsien laittamista saveen, sitä ettei pelätä muutosta, ja rohkeutta tehdä eikä meinata.

Olen oppinut arvostamaan, kunnioittamaan ja kuuntelemaan itseäni. Olen käynyt aika kivisen tien siinä, kuka minä olen ja mitä minä haluan, sekä miten minä teen asioita. Nuoruuden innokkuus ja kunnianhimo yhdistettynä sykkeeseen ympärillä ovat ajaneet epäterveellisiin tapoihin. Olen iloinen siitä, että olen paremmin oppinut tuntemaan, että kuka itse asiassa on Leila ja mitä hän haluaa, ja mitkä ovat hänen rajansa. Pystyn antamaan eniten, kun olen paras versio itsestäni.

Mitä ajattelet opiskelijoiden hyvinvoinnista juuri nyt?

Kun puhutaan opiskelijoiden ja opiskelijayhteisön hyvinvoinnista, ensimmäinen asia on huoli. Aloitin opiskelun vuonna 2015, ja siitä lähtien opiskelijoiden hyvinvointi on mennyt aikamoista alamäkeä. Opintotukea on pienennetty, ja yliopisto ja valtio painostavat opiskelijoita valmistumaan tavoiteajassa. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta jos olisin itse valmistunut viidessä vuodessa kemian tekniikan maisteriksi, en tiedä miten hyödyllistä se olisi ollut kenellekään.

Esimerkiksi Helsingin yliopistolla joka kolmas opiskelija on uupunut. Minulla itsellänikin on masennus- ja uupumusdiagnoosi. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen saanut apua ja päässyt kuntoutuspsykoterapiaan YTHS:n kautta. Voin nyt joka päivä paremmin. Tiedän, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Aallon opiskelijat ovat tosi kunnianhimoisia. Tämä on yksi parhaista yliopistoista Suomessa. Opinnot ovat vaativia, ja minusta tuntuu, että ihmiset ovat myös itselleen tosi vaativia. Ympäröivä yhteiskunta painostaa suoriutumiseen, menestymiseen ja pärjäämiseen. Opiskelijoita valmistuu uupuneina ja ahdistuneina.

Mitä pitäisi mielestäsi tehdä, jotta kelkka voitaisiin kääntää?

Ennen kaikkea pitäisi keskittyä siihen, miksi me olemme tässä tilanteessa, ja miksi opiskelijoilla on niin paljon paineita ja pahoinvointia. Fokus täytyisi laittaa ennaltaehkäisyyn ja ongelmien kitkemiseen. Kulttuurin ei pitäisi olla sellainen, että olet huono, surkea ja epäkelvollinen kansalainen, jos et valmistu viidessä vuodessa.

Yliopisto yksinään ei voi asialle mitään, koska rahoitus tulee valtiolta. Siksi kysynkin, voitaisiinko opiskelijoita lakata ajattelemasta resursseina ja yliopistoa koneistona? Voisiko yliopisto olla enemmänkin kasvualusta? Suurin osa opiskelijoista on nuoria aikuisia, ja nämä ovat tosi tärkeitä vuosia ihmisen kasvamisen ja kehityksenkin kannalta. Paineviidakko ei voi olla hyväksi kenellekään.

Onko Aallossa erityisiä tukiverkostoja opiskelijoille?

Haluan antaa kunniamaininnan ainejärjestöjen vapaaehtoisille uusien opiskelijoiden vastaanottamisesta, tutortoiminnasta ja yhteisön rakentamisesta. Monet toimijat ovat viime vuosina törmänneet siihen, että toiminta kasvaa ja hankaloituu. Yliopistoon otetaan sisään isompia määriä ihmisiä, ja samaan aikaan esimerkiksi opiskelijoiden olohuoneina, hengailupaikkoina ja kohtaamispaikkoina toimivien kiltahuoneiden käyttöaikoja on rajoitettu. Sitä on perusteltu vartiointikustannuksilla. Mutta rahalla ei voi mitata esimerkiksi sitä työtä, mitä ainejärjestöt tekevät tapahtumien ja vastaavien eteen, eikä yksikään heistä saa rahaa korvaukseksi. Vapaaehtoistoimintaa pitäisi mahdollistaa paremmin, sillä se on lopulta monille se, mihin yliopiston yhteisöllisyys kiteytyy.

Mitä haluaisit tapahtuvan Aallossa silloin, kun joku epäonnistuu tai ei jaksa?

Viimeinen vuosikymmen on käytetty siihen, että on hyväksyttävää sanoa, ettei jaksa ja on ok mennä terapiaan. Haluaisin, että seuraavan vuosikymmenen aikana ihmiset oppisivat tunnistamaan askeleet jo ennen sitä, kun olet ihan loppu etkä enää jaksa. Moni yrittää pyristellä ja olla yhteisön hyväksytty jäsen, ja näyttää, mihin pystyy, tehdä asiat vielä vähän paremmin kuin aikaisemmin. Sitten yhtäkkiä korttitalo romahtaa.

Voisimme oppia kuuntelemaan itseämme ja olemaan armollisempia itsellemme. Loppuun palamisen jälkeen on tosi vaikea kavuta takaisin ylös. Olisi helpompaa pysähtyä jo ennen pudotusta.

Edellisessä haastattelussa puhuit siitä, siitä minkälaisia stereotypioita koodareihin liitetään. Yksi niistä oli se, että osaa koodata unissaankin. Oletko nyt oppinut koodaamaan myös unessa?

Valitettavasti kyllä! Unessa juttelin kerran professorin kanssa. Hän sanoi minulle tuossa unessa yhden asian, ja siitä sain oivalluksen. Eli kyllä, koodaan unissaankin!

Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne