Kristiina Mäkelä työskentelee Dipolissa. Tiesitkö, että siellä on portaikko, joka päättyy seinään? Mäkelän mukaan Dipolissa oli varaus kolmanteen kerrokseen, mutta rahat loppuivatkin kesken. Rakennus on Pietilöiden suunnittelema, ja sen rakensi Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta vuonna 1966. Kuva: Linda Lehtovirta.
Provostin titteli herättää uteliaisuuden, koska ihmiset eivät tunnista sitä. Kun esittelen itseni provostina, rohkeimmat kysyvät mikä se on ja vähemmän rohkeat pyörittelevät silmiään. Silloin kerron, että provosti vastaa yliopiston akateemisesta toiminnasta.
Huumorilla minua kutsutaan myös aika usein rovastiksi. Rovasti on pappien paimen, ja provostin voi ajatella olevan professoreiden paimen. Ja onhan provostilla paljon matkasaarnaajan roolia – puhun paljon eri tilaisuuksissa ja tapaan paljon ihmisiä. Aika usein pääsen myös ottamaan kakkua ensimmäisenä, kuten rovastikin.
Suomessa on vain kaksi provostia, ja toinen löytyy Tampereen yliopistosta. Kansainvälisesti provostin rooli on hyvin yleinen, mutta Suomessa se on uusi.
Aina kun mahdollista, sanon kyllä, kun meidän yhteisömme jäsenet pyytävät minua johonkin tilaisuuteen. Fyysisiä askelia tulee paljon, koska olen tosi monessa asiassa mukana ja liikun kampuksella paljon. Sanoisin, että askeleeni on yleisesti ottaen rivakka, motivoitunut ja positiivinen. Kävelen pääasiassa tanssiaskelin, koska minusta on tosi merkityksellistä palvella Aalto-yhteisöä.
Askeleeni on kevyin silloin, kun pääsen tekemään asioita yhdessä opiskelijoiden kanssa. Se on kaikkein parasta tässä työssä. Esimerkiksi viime aikoina olen päässyt opiskelijoiden kanssa avaamaan Otaniemen wappua, joka kestää kokonaista kaksi kuukautta. Ylioppilaskunnan hallituksen kanssa leikkasimme yhdessä nauhan, kun Raide-Jokeri saapui ensimmäistä kertaa Otaniemeen.
Raskaampia askelia otan vaikeiden henkilöstö- tai talousasioiden kohdalla, mutta ne kuuluvat osaksi provostin roolia. Haastavimmat tilanteet ratkotaan yliopiston johdossa.
Kristiina MäkeläEn ole itse koskaan kokenut syrjintää, mutta haluaisin, että meillä olisi enemmän naisprofessoreita. He ovat tällä hetkellä vähemmistössä.
Liikun tosi paljon vapaa-ajalla ja kävelen myös usein töihin. Joogaan, pelaan tennistä ja harrastan painonnostoa. Olen myös neljän lapsen äiti. Kolme neljästä on opiskelijoita; yksi heistä ehti jo valmistua. Kolme neljästä lapsesta on myös aaltolaisia ja kaksi heistä on parhaillaan Otaniemessä.
Aalto perustettiin 2010 ja silloin olimme hyvin suomalainen yhteisö. Nyt on oltu olemassa 13 vuotta, ja teini-ikäisenä yliopistona meidän kansainvälisyytemme on kasvanut tosi voimakkaasti. Meillä on tällä hetkellä kampuksella yhteensä reilu sata kansallisuutta. Olen kansainvälisen liiketoiminnan professori ja siksi kansainväliset asiat ja kansainvälinen lähestymistapa asioihin ovat aina olleet lähellä sydäntäni.
Yhteisö on Aallon tärkein voimavara ja sydän, ja siitä tulee pitää huolta. Se vaatii monikulttuurisuutta ja -kielisyyttä. EDI-työmme on kaikkea tätä.
En ole itse koskaan kokenut syrjintää, mutta haluaisin, että meillä olisi enemmän naisprofessoreita. He ovat tällä hetkellä vähemmistössä. Olisi tärkeää saada houkuteltua lisää lahjakkaita naisia sekä tekniikan aloille että kauppatieteisiin.
Jos katsoo esimerkiksi vanhoja Äpyjä ja Julkkuja, wappulehtiä, siellä on ehkä sellaisia vitsejä, jotka eivät enää sopisi tähän päivään. Yhteiskunta oli silloin erilainen. Äpyssä ja Julkussa ollaan hyvin tietoisia siitä, minkälainen vitsikulttuuri on tähän päivään sopivaa ja inklusiivista.
Samanlainen kehitys näkyy koko opiskelijakulttuurissa. Opiskelijoiden sitseissä ja vuosijuhlissa on tapana laulaa paljon. Jos katsoo laulukirjaa vaikkapa siltä ajalta, kun itse opiskelin 80- ja 90-luvun vaihteessa, niin ero on valtavan suuri.
Opiskelijoilla on erilaisia yksilöllisiä kokemuksia, mutta kokonaisuutena ottaen opiskelijakulttuurissa on hienosti viety EDI-asioita eteenpäin. Muutos on tapahtunut askel askeleelta ja nuoret ovat olleet muutoksen etulinjassa. Myös yhteiskunnassa vahvasti esillä olleet keskustelut ovat vaikuttaneet ajatteluun.
Painopistealueemme ovat tietoisuuden kasvattamisessa, inklusiivisissa opetuskäytännöissä, rekrytointikäytänteissä ja henkilöstöön liittyvissä asioissa, laatujärjestelmissä sekä saavutettavuudessa. Mutta haasteemme on tosi laaja yhteisö. Meillä on vielä matkaa siihen, että ihan jokainen yhteisön jäsen ottaisi inklusiivisuuden huomioon jokapäiväisessä arjessaan. Yliopistotasolla voimme tehdä prosesseja ja käytäntöjä sekä laatia ohjeita, mutta niillä on kuitenkin rajattu merkitys, jos arkipäivän kokemus omassa yhteisössä ei ole inklusiivinen.
Meillä on prosessit epäasiallisen käytöksen ja hankalien tilanteiden taklaamiseen, ja rohkaisisin kaikkia tuomaan matalalla kynnyksellä ne esiin esimerkiksi olemalla yhteydessä häirintäyhdyshenkilöihin. Nämä ovat luottamuksellisia keskusteluja.
Viimeisessä henkilöstökyselyssämme oli tosi lupaavat tulokset: yleisesti ottaen epäasiallisen käytöksen määrä oli vähentynyt edelliseen kyselyyn verrattuna. Lisäksi henkilöstön tyytyväisyys oli asian käsittelyn jälkeen lähes samalla tasolla kuin silloin, kun mitään epäasiallista käytöstä ei ollut havaittu.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Toisen arvokkaana pitäminen on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää. Uskon siihen erittäin paljon. Tapa kohdata toista ihmistä määrittää organisaatiokulttuuria. Me saamme paljon enemmän aikaan, kun vuorovaikutus on arvostavaa."
"Kun olin soittanut muutaman vuoden palokunnassa, mietin, että ehkä olisi hyvä olla joku tekosyy viettää Otakaarella niin paljon aikaa. Päätin, että on aika hakea Aaltoon."
"Soitin lukion marssiorkesterissa alttosaksofonia, ja kävelytyylissäni voi edelleen nähdä merkkejä marssiorkesterista: rullaan jalkoja kävellessäni, jotta sitä tulee pehmeämpää, ja myös askelten välinen etäisyys on hyvin tarkka."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
