Vuonna 1982 siirryin turvatusta erikoislääkärin eläkevirasta Meilahdessa tutkijaksi silloiseen Teknilliseen korkeakouluun kylmälaboratorion johtajan kutsusta. Kokopäiväinen tutkimustyö maittoi, ja jonkin ajan kuluttua sairaala ei enää halunnut jatkaa virkavapaatani. Minun oli tehtävä valinta. Niinpä jätin sairaalavirkani ja aloitin Akatemian nuorempana tutkijana. Kesti 14 vuotta saada minkäänlaista virkaa Teknillisestä korkeakoulusta.
Olli Lounasmaa oli erittäin avarakatseinen henkilö, joka arvosti innokkaita tutkijoita koulutustaustasta riippumatta. Kun olin juuri aloittanut, Lounasmaa lähti sapattivapaalle. Hänen sijaisensa opasti minua, etten missään tapauksessa saa kouluttaa tutkijoita, jotka putoaisivat Akatemian toimikuntien välimaastoon. Tätä ohjetta en ole noudattanut.
Olli Lounasmaa opetti, että tutkimus toimii parhaiten kohtuullisessa ahtaudessa. Hänen mukaansa tiedon puolittumismatka on kymmenen metriä: mitä kauempana olet toisesta tutkijasta, sitä vähemmän syntyy yllättäviä keskusteluja ja virkistävimmät tiedejuorut jäävät kuulematta. Tässä olisi ajattelemista etätyöläisillekin.
Tätä silloisen aivoAALTO-projektimme senioritutkijan, nykyisen Turun yliopiston professorin Lauri Nummenmaan vetämää tutkimusta on tosiaankin katsottu PNAS-lehden sivuilta jo ällistyttävät yli 3,5 miljoonaa kertaa. Suosioon on varmasti osasyynä aaltolaisen Enrico Glereanin tekemä upea visualisointi, josta ihmiset innostuivat vitsailemaan Twitterissäkin (nykyinen X) esimerkiksi, että häpeän kehokartta näyttää ihan hämähäkkimieheltä ja vihan kehokartta nyrkkejään puristelevalta teräsmieheltä.
Osoitimme tässä työssä, että vaikka ihmiset ovat erilaisia, niin heidän yksilöllisissä tunteisiin liittyvissä kehotuntemuksissaan nähdään selkeitä lainalaisuuksia, kunhan tutkittavien joukko on tarpeeksi suuri. Internetin välityksellä keräsimme dataa lähes tuhannelta ihmiseltä. Myöhemmissä tutkimuksissamme osallistujia on ollut monin verroin enemmän, yhdessä jopa yli sadasta maasta.
Datankeräys- ja visualisointityökalut on annettu avoimeen käyttöön, joka on johtanut maailmalla lukuisiin jatkotutkimuksiin. Omassa tutkimustyössäni nämä ilahduttavan laajalle levinneet kehokarttatutkimukset ovat olleet pieni mutta kiinnostava sivupolku, sillä pääasiassahan olen tutkinut ihmisaivoja niiden toimintaa mittaamalla.
Riitta HariMitä kauempana olet toisesta tutkijasta, sitä vähemmän syntyy yllättäviä keskusteluja. Tässä olisi ajattelemista etätyöläisillekin.
Ihmisaivojen ja -mielen tutkiminen kiinnostaa ja koukuttaa yhä. Erityisen antoisaa on toimia eri alojen tutkijoiden kanssa lääketieteestä, neurotieteestä, fysiikasta ja tekniikasta psykologiaan ja jopa taiteisiin saakka.
Jäädessäni emeritaksi vuonna 2016, siirryin työskentelemään Taiteen laitokselle, joka sijaitsi silloin Arabiassa, lähellä kotia. Aluksi kirjoitin intensiivisesti ”pöytää tyhjäksi” kesken jääneistä tutkimuksista ja laadin myös magnetoenkefalografian oppikirjan MEG–EEG Primer (Oxford University Press) yhdysvaltalaisen kollegani kanssa. Kirjan toinen laajennettu painos ilmestyy näinä päivinä. Nykyään olen kahtena päivänä viikossa Väreessä, jossa pienten kirjoitus- ja opetustöiden lisäksi jatkan pian taas opiskelijoiden kanssa taiteen ja neurotieteen rajoja murtavaa opintopiiriä.
Perustieteiden korkeakoulussa olen tottunut tyyliin, jossa opiskelijat houkutellaan tutkimustyöhön jo nuorina kesäopiskelijoina, ja heitä ohjataan tutkimusryhmissä hyvin tiiviisti. Motivoituneimmat jatkavat kohti väitöskirjaa.
Taiteen puolella vastaavanlainen tutkimusryhmäajattelu on laajemmin vasta kehittymässä. Toistaiseksi opiskelijat ovat voineet hakeutua väitöskirjatutkijoiksi oma valmis tutkimusaihe kainalossaan. Tällöin on pitänyt laitoksella sopia, kuka professori häntä rupeasi ohjaamaan eikä professorin oma tutkimuslinja välttämättä saa vahvistusta uudesta opiskelijasta.
Opiskelijat ovat molemmissa kouluissa erinomaisia—fiksuja, ajattelevia ja kekseliäitä. Esimerkillistä on taiteen opiskelijoiden avoimuus, kun he panevat työnsä rohkeasti esille erilaisiin näyttelyihin. Pääsinpä itsekin osallistumaan kahteen keramiikkakurssin näyttelyyn Arabiassa.
Riitta HariHahmottelen kirjaa, jonka työotsikkona on erään viidesluokkalaisen tytön kysymys: mitä jos ihmisellä olisi kanan aivot?
Aika kevyttä nykyään. Emeritaksi siirryttyäni olen käynyt kouluissa puhumassa Aalto Juniorin ja Nuorten tiedeakatemian Tutkija tavattavissa -palvelun kautta. Olemme jutelleet aivoista ja mielestä luokan etukäteen lähettämien kysymysten pohjalta.
Tällä hetkellä hahmottelen näihin kouluvierailuihin pohjautuvaa pientä kirjaa, jonka työotsikkona on erään viidesluokkalaisen tytön kysymys: mitä jos ihmisellä olisi kanan aivot? Tämä mainio kysymys naurattaa ensin, mutta hetken kuluttua huomaa, että kyse onkin perustavaa laatua olevista asioista: aivojen ja mielen suhteista, ajatusten kehollisuudesta, ympäristön ja yksilön vuorovaikutuksesta ja aivojen evoluutiosta.
Monilla luokilla on kysytty, voidaanko aivot siirtää tietokoneeseen tai robottiin. Yhdessä tämän kysymyksen esittäneessä viidennessä luokassa oli sohva eturivissä ja siinä istui viisi innokasta poikaa kiinni toisissaan. Kun sanoin, että ei kai kukaan nyt haluaisi panna omia aivojaan robottiin, kaikki pojat nostivat kuin yhdestä sopimuksesta kätensä ylös kertoakseen, että he kyllä haluaisivat, koska tahtovat pysyä ikuisesti hengissä.
Viime aikoina joillakin ysiluokilla on ollut vähän huolestunutkin tunnelma. On murehdittu, miten voisi oppia paremmin, voivatko aivot olla tyhmiä ja miksi toiset oppivat huonommin kuin toiset. Lukioon siirtyminen tuntuu stressaavan. Mutta yleensä luokissa on tosi virkeä ja innostunut ilmapiiri, ja opettajilla homma hyvin hanskassa.
Riitta HariLääkärimatrikkelissa luki aikoinaan harrastuksinani lapset, leijat ja lumilinnat, nykyisin pelkästään erakkoelämä.
Tämä on yksi mieliaiheistani, koska olen toiminut pitkään poissa omasta kotipesästäni. Monialaisessakin yliopistossa, kuten Aallossa, korkeatasoinen tutkimus voi olla vain yhden alan sisäistä, eikä pelkkä monitieteisyys välttämättä synnytä lisäarvoa.
Tieteidenväliseen yhteistyöhön pitää hakeutua vain, kun kaikki osapuolet sitä haluavat ja tuntevat siitä hyötyvänsä, ei vain rahan tai arvostuksen takia. Valitettavan usein yhteistyö tapahtuu lähinnä omaksi hyödyksi ja oman hienon tutkimusongelman edistämiseksi.
Varsinaisia viheliäisiä ongelmia, kuten ilmastonmuutosta tai ihmismielen toimintaa varten tarvitaan kuitenkin konvergenssitutkimusta, joka on Suomessa käsitteenä vielä varsin tuntematon. Konvergenssitutkimuksessa tutkimusongelmat laitetaan samaan koriin ja koko tiimi eritaustaisine tutkijoineen puhaltaa yhteen hiileen. Tässä tieteenalojen syvässä integraatiossa ja ristipölytyksessä voi syntyä huomattavaa lisäarvoa. Konvergenssitutkimus vaatii asennemuutosta tutkijoiden lisäksi myös organisaatioilta ja rahoittajilta. Yhteistuloksessa voidaan päästä korkealle, jos mukana olevien tutkijoiden maailmankuvat ovat riittävän lähellä toisiaan. Silloin ei harhauduta ajattelemaan, että se, mitä ei ymmärretä, on varmaankin jotakin hienoa ja syvällistä. Oppimisprosessi on pitkä ja kommunikaatiotaidot keskeisiä.
Lääkärimatrikkelissa luki aikoinaan harrastuksinani lapset, leijat ja lumilinnat, nykyisin pelkästään erakkoelämä.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Tulin Aaltoon täynnä energiaa ja halua tehdä erilaisia asioita sekä integroitua – mutta talvi oli myös tulossa. Pidän uusista kokemuksista, mutta ei ollut helppoa saapua juuri silloin, kun joka päivä oli edellistä vähän pimeämpi."
"On mielenkiintoista nähdä, miten fyysikot ja kemistit voivat tarkastella samaa järjestelmää ja silti päätyä hyvin erilaisiin johtopäätöksiin, kysymyksiin ja tuloksiin. Huippuyksikön kautta on mahdollista tutustua eri alojen asiantuntemukseen."
"Ihmiset pitivät siitä, että ruokaa valmistettiin yhdessä ja samalla tavattiin ihmisiä työn ulkopuolella. Se vaikutti olevan hyvä tapa luoda yhteisöllisyyttä uusien professoreiden ja heidän perheenjäsentensä välille – joskus myös lasten."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
