Tulin Teknilliseen korkeakouluun 1990-luvun alkupuolella, ja päädyin opiskelemaan mikroelektroniikkasuunnittelua. Alun perin ajattelin, että teen nopeasti diplomityön ja lähden teollisuuteen. Sitten aihe alkoikin kiinnostaa, jatkoin lisensiaatiksi ja saman tien tohtoriksi.
Kesken väitöskirjatutkimuksen päätin, että juuri siinä kohtaa on hyvää aikaa rakentaa talo. Ohjaava professori ei ehkä ollut ratkaisuun kaikilta osin ihan tyytyväinen. Hoidin kyllä päivittäiset asiat ja olin illat rakennuksella, mutta ehkä se vähän vaikutti valmistumisaikaan.
Minut nimitettiin professoriksi vuoden 2007 alussa. Professoriuran alkuaikoina keskityin opetuksen kehittämiseen ohjelmajohtajana. Kun Aalto syntyi 2010, olin tiiviisti mukana kandiohjelmauudistuksissa. Sittemmin minusta tuli kahden yhdistetyn laitoksen johtaja ja nyt kesällä dekaani.
Nyt on selvästi ensimmäinen vuosi, kun on päästy koronasta yli, eikä opiskelijoita enää tarvitse jakaa ryhmiin. Tänä syksynä olikin erityisen hienoa olla dekaanina ottamassa uusia opiskelijoita vastaan. Sali oli aivan täynnä – siellä oli kandiopiskelijoita enemmän kuin tuoleja.
Tunnelma oli hyvä, vaikka uudet opiskelijat aina selvästi samalla myös vähän pohtivat sitä, että mikä paikka tämä nyt oikein on. Muistan edelleen, kun 30 vuotta sitten kävelin itse samaan tilanteeseen. Jossain siellä takarivissä pohdin, että mitä ihmettä minä täällä teen ja selviänkö tästä.
Opetus on kiinnostanut minua aina, ja opetan edelleen dekaanina kahdella kanditason elektroniikan kurssilla. Kun käyn pitämässä luennon, tuntuu, että olen antanut kaikkeni. Se on erilaista kuin normaali kokouksissa istuminen.
On motivoivaa ja innostavaa opettaa ja nähdä opiskelijoita siinä vaiheessa, kun he tekevät valintoja. Meidän opiskelijoistamme kasvaa tulevia opettajia, tutkijoita, professoreita, dekaaneja ja ehkä rehtoreitakin jossain vaiheessa.
Jussi RyynänenKun haluan tyhjentää pääni päivän ajatuksista, menen auton alle makaamaan. Autoa korjaamalla voin saada jotain konkreettista aikaiseksi.
Mietin isoja kokonaisuuksia ja miten voimme saada asiat menemään eteenpäin isossa kuvassa – en niinkään kiinnitä pikkuasioihin huomiota. Ja ainakin ennen dekaanin tehtävää koin, että olen kohtuullisen hyvä priorisoimaan. Nyt on kuitenkin tullut sellainen olo, että olisi ihan kiva, jos työajassa olisi 300 % lisää tunteja, että ehtisin tekemään kaikkea.
Meidän pitää tulevaisuudessa miettiä vielä tarkemmin se, mille tärkeille tulevaisuuden aloille me keskitymme. Jatkossa ei voida rekrytoida samassa määrin kuin nyt, ja se vaikuttaa samalla yksiköihin, joissa opetetaan osaajia. On tärkeää saada Sähkötekniikan korkeakouluun vahvoja osaamiskeskittymiä, jolloin osaaminen ei ole vain yhden ihmisen varassa. Se lisää vaikuttavuutta ja vakautta, jolloin sekä tutkimus että opetus onnistuvat paremmin.
Jotta tutkimusorganisaatio menestyy, ihmisillä pitää olla hauskaa töissä. Mitään ei synny, jos väännetään eteenpäin hampaat irvessä. Vaikuttavuutta voidaan lisätä myös kouluttamalla hyviä ihmisiä. Lisäksi on tärkeää saada kansainvälisiä osaajia Suomeen - meidän alallamme heitä arvostetaan paljon.
Jussi RyynänenOstin auton 25 vuotta sitten valmistuessani diplomi-insinööriksi. Sille pitää tehdä kaikenlaista, mutta jutella sille ei tarvitse.
Jatkossa tarvitaan ihan valtavia muutoksia, että pystytään vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Mutta kun haasteet ovat mielenkiintoisia, ne tuovat sisältöä työhön.
On tärkeää myös osata priorisoida. Silloin ei tehdä 70:tä asiaa kerralla, vaan on myös kaistaa tehdä hauskoja asioita.
Sähkö tulee pelaamaan isoa osaa tulevaisuuden energiaratkaisuissa ja kestävässä kehityksessä. Käytetäänkö uudentyyppisiä materiaaleja, jotka säästävät luonnonvaroja, tai voidaanko joitakin asioita kierrättää? Meidän koulussamme tehdään tietotekniikkaratkaisuja, esimerkiksi vihreää koodia, jotka tuhlaavat vähemmän energiaa kuin muut.
Omalla tutkimusalallani on tullut aika selväksi, että mikroelektroniikka on aika keskeisessä osassa meidän elämäämme. Olisi hyvä, jos se osattaisiin jossain muuallakin kuin Kauko-Idässä.
Se on kokouksia, kahvinjuontia ja kiirettä. Työaikaa menee paljolti siihen, että keskustelen erilaisten ihmisten kanssa joko dekaanin tehtävässä, tutkimusryhmäni kanssa tai luennolla. Hoidan monenlaisia asioita työpäivän aikana ja vasta sen jälkeen kokoan omat ajatukseni.
Tutkimusalueelleni ollaan hakemassa uusia ihmisiä, mutta siihen menee oma aikansa. Onneksi minulla on tiimissäni pari todella pätevää ja kokenutta henkilöä, joiden kanssa olemme pitkään tehneet yhteistyötä. Heidän kanssaan myös luennoin, ja saan heiltä apua, jos minua tarvitaan jossain muualla dekaanin tehtävässä. Ilman heitä minulla ei olisi mitään mahdollisuutta tutkimuksen tekemiseen.
Toivoisin, että vielä nykyistä enemmän hyödynnettäisiin monialaista kampusta ja pystyisimme paremmin tuomaan ihmisiä yhteen kauppatieteistä, taiteista ja tekniikan alalta. Eri alojen rajapinnassa syntyy helposti uusia asioita.
Haaste on se, että moni tutkimusala on aika tarkkarajaista, eikä ole välttämättä aikaa istua juttelemassa esimerkiksi jonkun kauppatieteilijän kanssa. Tein itse joskus kokeiluja erityyppisten tutkimusryhmien kanssa. Mutta jos ajatellaan klassisia tieteellisiä mittareita, niin uudentyyppisiä juttuja usein kritisoidaan, koska ne tapahtuvat jossain alojen välissä.
Kun olen matkalla väittelijän karonkkaan, kelaan usein meidän yhteistä historiaamme ja kaikkea sitä, mitä on tapahtunut. Yhteiseltä matkalta voi löytyä selkeä hetki, jolloin väitöskirjatutkija sai kiinni jostain merkittävästä ideasta. Jälkikäteen on helpompaa sanoa, missä kohtaa ymmärrys heräsi – ja sen jälkeen kaikki meni putkeen. Tosin, opiskelijoiden kasvaminen voi tapahtua myös tasaisesti, eikä siinä ole silloin niin selviä oivaltamisen hetkiä.
Tapaan paljon ihmisiä, ja minulla on äärellinen sosiaalinen patteri, joka tyhjenee työpäivän aikana. Kun haluan tyhjentää pääni päivän ajatuksista, menen auton alle makaamaan. Autoa korjaamalla voin saada heti jotain konkreettista ja näkyvää aikaiseksi. Minulla on ollut sama vuoden 1970 auto 25 vuotta – ostin sen valmistuessani diplomi-insinööriksi. Sille pitää tehdä kaikenlaista, mutta jutella sille ei tarvitse.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Ihmiset pitivät siitä, että ruokaa valmistettiin yhdessä ja samalla tavattiin ihmisiä työn ulkopuolella. Se vaikutti olevan hyvä tapa luoda yhteisöllisyyttä uusien professoreiden ja heidän perheenjäsentensä välille – joskus myös lasten."
"Voisimme oppia kuuntelemaan itseämme ja olemaan armollisempia itsellemme. Loppuun palamisen jälkeen on tosi vaikea kavuta takaisin ylös. Olisi helpompaa pysähtyä jo ennen pudotusta."
"Minun mielestäni meillä, jotka voimme ja olemme kyvykkäitä, on velvollisuus tehdä töitä sen eteen, että maailmasta tulee koko ajan vähän parempi paikka. Voimme esimerkiksi pyrkiä parantamaan niiden asemaa, jotka eivät ole niin hyvässä asemassa."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
