Me olemme tutkimusryhmässäni kehittäneet konserttisalien akustiikan ymmärrystä ja arviointia. Kun Musiikkitalo avattiin, kuulin heti, että sen akustiikka ei ole sitä mitä piti olla. Kapellimestarin paikalla akustiikka toimii, ja kapellimestarit ihmettelivät, kuka on se hullu, joka väittää muuta. Mutta olin asiasta täysin varma. Minulla oli niin paljon kokemusta, tutkimustietoa ja tarkka ymmärrys asiasta.
Musiikkitalossa dynamiikka ja koko musiikki ovat lavalla koko ajan. Katsomossa vain seurataan, mitä lavalla tapahtuu. Se on vähän sama kuin katsoisi televisiota kotona. Musiikki ei siellä ympäröi yleisöä, eikä sali soi riittävästi. Siellä kuulee kyllä eri soittimet, mutta pianissimot kuuluvat tosi kovaa ja fortissimot taas ovat tosi mietoja. Jos istuu vähän kauempana, kokemus on vähän puolivillainen.
Parhaissa saleissa hiljainen soitto on lavalla ja kova soitto vyöryy päälle, ympäröiden yleisöä joka puolelta. Esimerkiksi Lahdessa tilanne on aivan eri, siellä katsoja pääsee musiikin sisään.
Olimme käymässä Pekingissä ylioppilaskunnan hallituksesta ja Humpsvakareista tutun kaverin ja hänen perheensä luona keväällä 2011. Paikallisella räätälillä näin oranssin vakosamettisen kankaan, ja tilasin siitä itselleni wapputakin mittatilaustyönä.
Vuonna 2013 pidin pääesitelmän Torontossa konserttisaliakustiikan pääkonferenssissa. Olimme kehittäneet uuden ajattelutavan konserttisalien arvioimiseksi ja mittaamiseksi. Esitelmän alussa minulla oli päälläni Marimekon tummanvihreä vakosamettipuku. Johdannossa selitin, että historia näyttää tältä ja nyt meidän tulisi lähteä eri suuntaan. Tässä kohtaa, kesken esityksen, vaihdoin lavalla päälleni oranssin takin. Pidin takin päälläni loppupäivän konferenssissa ajatellen, että se oli vitsi.
Seuraavassa konferenssissa kaikki kuitenkin kyselivät, missä oranssi takki on. Siitä tuli brändiväri meidän tutkimusryhmällemme. Siitä lähtien olen pitänyt oranssia takkia aina konferenssiesityksissä. Meidän alamme ihmiset tuntevat sen maailmalla. Muuten se on wapputakkini.
Jos katson omaa uraani, ylioppilaskunnan hallituksessa ja Retuperän WBK:ssa letku- ja kapellimestarina opitut taidot ovat niitä taitoja, joita tarvitsen laitosjohtajana: miten tullaan ihmisten kanssa toimeen, miten ryhmää vedetään, miten saadaan porukka innostumaan ja tekemään jotain ilman, että heille maksetaan. Se tapahtuu oman esimerkin kautta.
Näitä taitoja ei opi luennoilla. Toisaalta käytän näitä taitoja luennoidessani, esimerkiksi pitääkseni ihmisten mielenkiinnon yllä. Aistin esimerkiksi luennolla, jos opiskelijat putoavat kärryiltä. Menen silloin vähän taaksepäin ja mietin, mikä heitä voisi kiinnostaa. Lähestyn asioita mieluummin jonkun käytännön esimerkin kautta. Vastaavasti, jos soittaminen oli Retuperässä liian vaikeaa, ei kannattanut käskeä ketään harjoittelemaan kotona. Kokeilimme silloin soittaa esimerkiksi kolme kertaa hitaammin, jolloin siitä voisi tulla hauskaa. Aina voi keksiä toisen keinon esittää asioita.
Ilman Retuperää en varmaankaan olisi keksinyt oranssia takkiakaan. Retuperä opetti ajattelemaan, että asian voi kääntää päälaelleen. Pienenä minulla ei välttämättä ollut niin hyvä itseluottamus. Se kasvoi ylioppilaskunnassa, kun kannoin vastuuta isojen Dipolin bileiden järjestämisessä sekä Retuperässä Finlandia-talon konserttien luotsaamisessa.
Vuonna 2015 Mediatekniikan laitos yhdistettiin kahden muun Perustieteiden korkeakoulun laitoksen kera osaksi mammuttimaista Tietotekniikan laitosta. Siinä hävisi Mediatekniikan hyvä meininki ja kohtuullisen pieni ja integroitunut yhteisö, missä kokoonnuttiin joka perjantai kahvin, pullan ja esitysten äärelle.
Totesin olevani niin kaukana uuden laitoksen tekemisestä, että aloin hakeutua lähemmäs muita akustiikan tutkijoita ja akustiikan labran infroja Sähkötekniikan korkeakoulussa.
Vuoden 2023 laitosyhdistymisessä yhdistettiin kaksi samankokoista Sähkötekniikan korkeakoulun laitosta, kummassakin noin kymmenen professoria. Laitoksilla oli jo silloin yhteinen kandiohjelma ja yhdistyminen oli paljon kivuttomampaa. Uusi laitos ei myöskään romuttanut vanhoja.
Tapio LokkiIlman Retuperää en varmaankaan olisi keksinyt oranssia takkiakaan. Retuperä opetti ajattelemaan, että asian voi kääntää päälaelleen.
Ajaudun usein johtotehtäviin, ja koen olevani enemmän valmentajan roolissa. Tiimini ovat kaikki laitoksen professorit, ja tehtäväni on luoda heille mahdollisimman hyvät edellytykset pyörittää omaa tutkimusryhmäänsä. Vastaavasti valmennan myös omaa tutkimusryhmääni. Olen kaikista tehokkain, kun minulla on hyvä porukka ja asiantuntijat ympärilläni. Minun ei itse tarvitse ymmärtää ja osata aivan kaikkea.
En aina osaa olla tiukka tai vaativa, vaan olen sovitteleva tiimipelaaja. Olen viiden pojan perheestä, eikä siellä koskaan saanut mitään kiukuttelemalla.
Konserttisalitutkimuksessa ryhmässäni oli osaamista perusakustiikasta, signaalinkäsittelystä, psykologiasta, tilastotieteestä ja arkkitehtuurista, olipa heistä yksi samalla myös diplomipianisti. Parhaan yhdistelmän saa siitä, että ihmisillä on eri pohjatiedot ja osaamisalueet. Se rikastaa ajatusmaailmaa. Ongelma on se, että siihen tarvitaan tajuttoman iso rahoitus. Minulla oli silloin Akatemia- ja ERC-hankkeet eli 4–5 vuotta rahoitusta monelle tutkijalle.
Tällä hetkellä ryhmäni on aika pieni ja olen siirtymässä uudelle alalle laitosjohtajan tehtävän lisäksi. Olemme yhdessä Jaana Vapaavuoren ryhmän kanssa suunnittelemassa akustiikkamateriaaleja sellusta, jonka voi erotella esimerkiksi kaurankuorista. Näin saisimme biojätteen kiertoon. Huokoisia materiaaleja käytetään myös äänenvaimentimissa, esimerkiksi ilmastointikanavissa. Yritämme ymmärtää ja oppia toisiltamme kemistien kanssa.
Kun aloitin laitosjohtajana ensin vanhalla ja nyt tuli yhdistyneellä laitoksella, minulta ei kysytty, mitä tukipalveluita tarvitsen ja kenen kanssa tulen hyvin toimeen. En ole yhdenkään tukihenkilön esimies, enkä saanut vaikuttaa siihen, minkälaisia palveluita laitokselle tulee ja kenen kanssa teen töitä. Tukitoimintojen päälliköt tekivät valinnat puolestani.
Koen, että yliopistotasolla voitaisiin ymmärtää paremmin, miten tutkimusryhmä toimii ja minkälaista on professorin arkityö. Kaipaisimme kehitysprojektien sijaan vähän enemmän joustavuutta ja rahaa, jota voi käyttää vapaasti.
Minulla menee nyt eniten aikaa frisbeegolfin pelaamiseen ja siinä kilpailemiseen. Frisbeegolfissa voin kehittyä vielä yli 50-vuotiaanakin, koska se on tekniikkalaji.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Kun olin soittanut muutaman vuoden palokunnassa, mietin, että ehkä olisi hyvä olla joku tekosyy viettää Otakaarella niin paljon aikaa. Päätin, että on aika hakea Aaltoon."
"Meidän yksikkömme on hyvin nuori ja pieni, meitä on yhteensä 15. Kulttuurimme on hyvin innostava, kannustava ja tukeva. Se on suuntautunut ammatilliseen kasvuun ja kehittymiseen."
"Huumorilla minua kutsutaan myös aika usein rovastiksi. Rovasti on pappien paimen, ja provostin voi ajatella olevan professoreiden paimen. Aika usein pääsen myös ottamaan kakkua ensimmäisenä, kuten rovastikin."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
