Olen opiskellut Otaniemessä pääaineena konetekniikkaa ja sivuaineena sähkötekniikkaa. Valmistumisen jälkeen työskentelin CERNissä, ja sieltä siirryin VTT:lle. Tein lisensiaattityön konetekniikkaan ja väitöskirjan automaatio- ja systeemitekniikkaan. Olin myös Yhdysvalloissa tutkijatohtorina. Tulin vuonna 2015 Aaltoon mekatroniikan professoriksi. Mekatroniikka yhdistää kone-, sähkö- ja tietotekniikkaa.
Koko Insinööritieteiden henkilökunnan yhteinen kehitys- ja ideankeruupäivä meni yli odotusten. Kysyimme siellä henkilöstöltä, mikä toimii hyvin ja missä on parannettavaa. Todella moni tuli paikalle ja olin siitä vaikuttunut, jopa liikuttunut.
Saimme koottua yhteensä 900 ideaa, eikä niitä kaikkia pystytä kerralla viemään eteenpäin. Kolmisensataa niistä oli sellaista, mikä toimii hyvin ja kuutisensataa sellaista, mikä sisälsi parannusehdotuksia. Ideat keskittyivät esimerkiksi operaatioihin, hybridityöskentelyyn tai koulun tilojen kehittämiseen.
Meillä oli kehityspäivän jälkeen kuukausi aikaa kehittää ideoista prototyyppejä, jonka jälkeen kokoonnuimme uudelleen. Porukkaa tuli jälleen todella paljon paikalle. He olivat myös sitoutuneita ja hyvällä mielellä. Ideat olivat myös laadultaan hyviä. Palautteet auttavat koulun kehittämisessä.
Kyllä me spämmäsimme aika paljon sähköpostilla. Mutta haluan ajatella, että tämä oli ensimmäinen tilaisuus laatuaan koko koulun historiassa. Epäilen, että aikaisemmin olisi kysytty ideoita koko henkilöstöltä. Kokemus oli sen verran rohkaiseva, että saatamme harkita tilaisuuden järjestämistä joka vuosi.
Kehityspäivässä lanseerasin käsitteen ketterä toimija globaaleissa haasteissa (“leaning actor in global challenges”), jossa on osatekijöinä ketterä (”lean”), erinomainen (”excellent”) ja onnellinen (”happy”). Onnellinen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että on riittävä luottamus siihen, että työt sujuvat, eikä niitä tehdä selviytymismoodissa.
Opiskelijamäärien kasvu on ollut tosi suurta, ja meidän täytyy katsoa, että työkuorma on reilulla tavalla jakautunut. Koen niin, että moni nopeasti tapahtuva murros, kuten juuri muutos opiskelijamäärissä, väitöskirjoissa tai kansainvälisten opiskelijoiden määrässä aiheuttaa ison hässäkän. Meidän pitää olla riittävän ketterä, että selviämme muutoksista ilman ulkopuolista apua. Meillä pitää siis olla riittävästi löysää. Muuten pienikin häiriö, esimerkiksi sairastuminen, voi aiheuttaa ongelmia. Kun olemme riittävän ketteriä, meillä on aikaa ajatella ilman hötkyilyä.
Henkilöstökyseiden perusteella me pärjäämme ihan hyvin, mutta ehkä ihmiset voisivat olla vähän onnellisempia. Se ruokkisi erinomaisuutta ja innovatiivisuutta. Silloin olisi varaa nähdä muutakin kuin sen tehtävän, jota on juuri sillä hetkellä suorittamassa.
Mitä tulee opiskelijoiden hyvinvointiin, niin väittäisin, että hyvinvointi on jossain määrin tarttuvaa. Jos opettaja ottaa rennosti, se tarttuu opiskelijoihin. Uskon, että siinä on mahdollisuus positiiviseen kierteeseen, vaikka toki on paljon sellaisia asioita, joita en ymmärrä ja hahmota laajempaan ilmiöön liittyen. Yleinen kiire ja hektisyys eivät kuitenkaan ole hyvästä varsinkaan nuorelle ihmiselle.
Ehkä olisi parempi, että joku muu kuvailisi. Ehkä minä olen hajamielinen häröilijä, mutta onneksi täällä on pedantteja ihmisiä tukemassa. Oma ajatusjänne on kaukana, vaikka en tiedä olenko erityisen visionäärinen. Enemmän kuitenkin suunnittelen pidemmälle kuin lähemmäs.
Isäni oli mehiläishoitaja ammatiltaan, ja mehiläisiä on hoidettu tilalla jo 1920-luvulta lähtien. Kun isä kuoli, ajattelin jatkavani mehiläistenhoitoa siihen saakka, kunnes sata vuotta tulee täyteen. Nyt sata vuotta on jo täynnä, ja toistaiseksi olen jatkanut. Harrastan luonnossa liikkumista, ja olen myös hyvin tietoinen hyönteiskadoista.
Energiatehokkuus on minulle tärkeää. Insinööritieteiden korkeakoulussa opetetaan kone- ja rakennustekniikkaa, maankäyttöä ja kaavoittamista, ja meiltä valmistuu vuodesta riippuen noin 15 % Suomen diplomi-insinööreistä. Insinööritieteiden kaikki alueet ovat todella tärkeitä erilaisten kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumisessa. Esimerkiksi koneinsinööri suunnittelee monenlaisia laitteita, ja suunnittelussa voi huomioida kestävän kehityksen ja uusiutuvan energian.
Rakennustekniikan opiskelijat päättävät periaatteessa sen, mikä infra meillä on sadan vuoden päästä tässä maassa ja ehkä aika monessa muussakin maassa. Esimerkiksi kun Ukrainaa aletaan jälleenrakentamaan, voidaan pohtia, miten tehdään kestävän kehityksen kaupunki. Ja jos rakennusinsinööri suunnittelee talon, se toivottavasti kestää kauemmin kuin 70-luvun talot.
Kari TammiAallon johtamis- ja arviointijärjestelmä on suhteellisen kiltti, ja kuri on sopivan löysä tälläiselle häröilijällekin.
Miten sinä olet muovannut Aaltoa?
Energiatehokas ja älykäs liikenne on saattanut olla minun kontribuutiotani. Liikenteen ja kulkuneuvojen energiatehokkuutta ei Aallossa juurikaan tutkittu ennen kuin aloitin. Onnistuimme löytämään älyliikenteen tutkimukseen aika hyvän strategisen kulman – minun ansiostani tai minusta huolimatta. Esimerkiksi Sähkötekniikan korkeakoulun kanssa tutkimme yhdessä automaattista autoa. Mutta harvoin sitä tekee asioita yksin – olen jotenkin onnistunut löytämään hyviä kumppaneita.
Mitä haluaisit edelleen kehittää Aallossa?
Olen pohtinut, voisimmeko nähdä jotain uudella tavalla ja vastata siten paremmin yhteiskunnan jättimäisiin haasteisiin. Usein se tarkoittaisi tiiviimpää koulujen välistä yhteistyötä. Eri teknologioiden tai ratkaisujen lyöminen yhteen voisi olla enemmän kuin osiensa summa.
Professorien urajärjestelmä ja erinomaisuuden tavoite tekevät tutkimusaloista määritelmällisesti kapeita. Välialueilla ei kannata olla tutkijana, koska se ei ole maailmalla niin tunnustettua. Tätä on yritetty ratkaista yrittäjyysaiheilla ja kytkemällä sidosryhmiä paremmin Aallon toimintaan. Mutta sovellus- ja innovaatiokenttää voisi miettiä uudelleen. Onko meillä esimerkiksi riittävästi prototyyppien tekijöitä?
Ei ole kauheasti valittamista. Kenkäni ovat suuret, niiden koko on 49. Kengissäni on siis hyvä kulkea, mutta niitä on vaikea löytää.
Aalto on aika rauhallinen ja turvallinen ympäristö toimia. Johtamis- ja arviointijärjestelmä on suhteellisen kiltti, ja kuri on sopivan löysä tälläiselle häröilijällekin. Joskus keskittymisjänteeni voi olla vähän lyhyt.
Usein keskustellessa löytyy joku uusi, aika humoristinenkin idea tai näkökanta. Esimerkiksi professoritehtävissä parasta on väitöskirjatekijöiden kanssa touhuaminen. Siellä on hirmu draivi ja paljon uusia ideoita. Nuorten ihmisten energia on hauskaa ja on kiva pohtia, miten joku asia kehystetään uudeksi tieteelliseksi löydökseksi.
Työn ulkopuolella taas tulee esiin se, että tykkään enemmän kuunnella kuin selittää itse. Harrastan moottoripyöräilyä, joka ei tosin ole kovin ekologisten ajatusten mukaista. Mutta kun menen moottoripyörävaatteissa jonnekin vähän räjähtäneen näköisenä, minun ei tarvitse kovin kauaa olla paikallaan, kun joku jo kysyy, mistä olet tulossa, minne olet menossa, mitä teet työksesi ja kuinka paljon moottoripyörä kulkee. Esimerkiksi viime kesänä Tohmajärvellä, Parikkalassa ja Rautjärvellä oli ensin kova kuulustelu, ja sitten he alkoivat selittää omia juttujaan. Se on hauskaa vaihtelua, koska Otaniemessä me olemme omassa kuplassamme.
Motoristit ovat vähän sellaisia kummallisen näköisiä otuksia, ja he haahuilevat huoltoasemilla. Ajelen aika paljon yksin moottoripyörällä, ja olen siksi helppo saalis.
Aloitin tarinani kehityspäivistä, jotka menivät hyvin. Mutta meillä oli joskus monta vuotta sitten VTT:llä pienempi ideasessio yritykselle tehtävässä toimeksiantoprojektissa. Teimme siellä todella suuren matriisin ja hakkasimme ideoita exceliin. Yhtäkkiä koneelle tuli Windows-päivitys, ja vastasin kysymykseen väärin. Koko matriisi hävisi, ja samalla päivän työn tulos. Se oli melko noloa. Yritin hammasta purren kirjoittaa sitä uusiksi.
Muutaman kerran siis mietin, että onhan nämä kehityspäivän 900 ideaa nyt sitten varmasti tallessa. Mutta onneksi meillä on minua säntillisempi kehityspäällikkö.
Haastattelu ja teksti: Tiina Aulanko-Jokirinne
"Tapaan paljon ihmisiä, ja minulla on äärellinen sosiaalinen patteri, joka tyhjenee työpäivän aikana. Kun haluan tyhjentää pääni päivän ajatuksista, menen auton alle makaamaan. Autolle pitää tehdä kaikenlaista, mutta jutella sille ei tarvitse."
"Pienet asiat saivat minut kysymään itseltäni, että mitä teen täällä? Minua pelotti sanoa avoimesti, että tunnen itseni ulkopuoliseksi ja haluan, että joku huomaa tilanteen ja tukee minua."
"Ihmiset pitivät siitä, että ruokaa valmistettiin yhdessä ja samalla tavattiin ihmisiä työn ulkopuolella. Se vaikutti olevan hyvä tapa luoda yhteisöllisyyttä uusien professoreiden ja heidän perheenjäsentensä välille – joskus myös lasten."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
