Hiljattain eläkkeelle jäänyt Irma Pasanen kertoo Kulje kengissäni -haastattelussa 35 vuoden työurastaan tietoasiantuntijatehtävien parissa. Erään kerran 1990-luvulla hän oli todistamassa, kuinka mystiset trenssitakkiset hahmot ilmestyivät kyselemään kirjastossa tehtyjen tiedonhakujen perään.
Aloitin vuonna 1988 Teknillisen korkeakoulun (TKK) kirjaston tietopalveluissa. Tietopalveluiden tarkoitus oli palvella tutkijoita ja opiskelijoita. Silloin ei tietenkään ollut nykyisiä työvälineitä vaan meillä oli käytössä faksi ja puhelin, mitä tietopalvelupäivystys hyödynsi yhteydenottoihin.
Pari vuotta ennen kuin aloitin, kirjastopalvelut saivat mikrotietokoneet, mutta tietoliikennelinjoja talosta ulos ei ollut tarpeeksi. Kellarissa käytiin vaihtamassa linjakytkin omaan työhuoneeseen, kun tarvittiin yhteyksiä ulkomaailmaan. Puhelinlangat olivat silloin myös työväline, joka yhdisti ihmiset jopa Amerikkaan asti. Vaikka kaukopuhelut olivat hyvinkin kalliita, olimme aktiivisesti yhteydessä maailmalle.
TKK oli näköalapaikka maailmalle. Se oli paikka tiedolle. 90-lukua leimasi etenkin muutos. Tämä näkyi esimerkiksi teknologian muutoskehityksessä. 1990-luvulla tekniikka vaihtui konsanaan, kunnes internet tuli. Muistan, että TKK:lla oli valtaisa innostus siitä. Meillä oli aina sellainen henki, että kaikkea kokeillaan.
Merkittävää on, että internetin tulon aikaan Suomessa syntyi myös ”Suomi tietoyhteiskunnaksi ohjelma”. Suomessa oli periaate, että kaikki saavat tulla kirjastoon. Meillä oli ainutlaatuinen tietokantakokonaisuus, josta päästiin esimerkiksi Amerikan tiedemaailman tutkittuun tietoon käsiksi. Tietokantakokonaisuus tarjosi lyhyet viitetiedot ja abstraktin tehdystä tutkimuksesta, mikä sitten tulostettiin ja tutkijat kävivät ne kirjastossa läpi. Tutkimusartikkeli hankittiin kaukopalvelun kautta faksilla tutkijalle. Näin tiedettiin aikoinaan hyvinkin tarkkaan, missä maailma menee.
Tietokantakokonaisuuksista tehtyjä pyyntöjä kutsuttiin silloin ”online-hauiksi”. Online-haut esimerkiksi Amerikkaan olivat silloin kaikki maksullisia. Näitä hakuja piti siksi valmistella ajan kanssa. Kehitettiin eräänlaisia hakustrategioita. Yleensä tutkijan tuli myös itse olla paikan päällä. Siten hän pystyi välittömästi kertomaan, lähteekö haku ihan väärään suuntaan.
Tämä kesti 90-luvun puoliväliin asti, kunnes maailmaan tuli tarjolle elektronisia lehtiä. Se oli kirjastolle iso muutos, koska aiemmin materiaali on ostettu omaksi. Haasteellista oli, kuinka viestitään muutoksesta käyttäjille ja miten otamme kantaa muutokseen, koska halusimme että kirjasto pysyy kaikille avoimena tilana. Kyse oli isosta askeleesta. Kun muutoksen nopeus kiihtyy, suurin haaste on löytää ne keinot, miten pysytään mukana. Onko edes aikaa huokaista?
Tietopalvelut palvelivat opiskelijoita tarjoamalla opiskelijoille suunnattuja tiedonhakukursseja aina 1970-luvulta lähtien. Pyrimme siihen, että opiskelijalla on parhaimmat valmiudet hakea tietoa. Muistan, kun 90-luvulla Suomen ensimmäisiä kirjastojen www-sivuja oli meillä tekemässä ”Kesäteekkari”-harjoittelija, kotisivuja pystyi selaamaan yleisötiloissa graafiselta päätteeltä.
Kyllä näin tosiaan kävi. ”Suomi tietoyhteiskunnaksi” -ohjelman aikaan meillä oli yleisissä tiloissa näyttöpäätteet, mistä pääsi selailemaan verkkoon siirtyneitä lehtiä. Oli tärkeää, että kaikilla oli mahdollisuus tietoon. Kaikilla oli vapaus lukea mitä haluaa ja hakea tietoa verkosta. Emme kyselleet myöskään mistä kirjaston asiakaskunta tulee, jos se poikkesi opiskelijavaltaisesta asiakaskunnasta.
Eräänä päivänä silmään pisti tarkkailevat trenssitakkiset hahmot kirjaston hyllyjen välistä. Hahmot kävivät meiltä kysymässä mitä jotkut asiakkaat hakevat verkosta ja voiko tiedonhakuja jäljittää, millä sivuilla on milloinkin käyty. Selvästi he olivat jonkun ihmisen perässä ja halusivat tietää mitä tietoa hän oli hakemassa.
Huomionarvoista silloin oli, että kirjasto tarjosi teknologiallaan ainutlaatuisen väylän tutkimaan tietoa. Koska kirjastomme seuraa demokraattisia arvoja, kuten tiedonvapautta ja yksityisyydensuojaa, emme voineet luovuttaa kysyttyjä tietoja. Selailutietoja ei ollut silloin edes mahdollista hakea esiin takautuvasti.
Rehtori Hyypän aikaan 90-luvun alussa Reuters lahjoitti kirjastoon Reuters -nimisen uutispäätteen. Sen avulla pääsi tarkastelemaan arvopapereita ja pörssikursseja ihan reaaliajassa. Kirjastoon ilmestyi sen myötä aivan uudentyyppistä asiakaskuntaa, vähän pörssiorientoituneempaa. Muistan, kun piti asettaa yleisötiloissa sijaitsevalle koneelle tunnin käyttöraja, jotta ruuhkista selvittäisiin.
Ennen Aaltoa kirjasto oli erillislaitos. 1990-luvun puolella siirryin tietopalveluyksikön toimistopäälliköksi. Olin enemmän mukana hallinnollisissa tehtävissä ja sain näkymää siitä, kuinka kirjastoa johdetaan ja miten se sijoittuu koko yliopiston kontekstiin. Olimme tasainen kollegiaalinen organisaatio, joten olin myös yksi tietoasiantuntijoista. Insinööriluonteinen kun olen, halusin tietää ihan käytännössä, miten kaikki toimii. Siten pysyin myös yksikköni asioista kärryillä.
Olin mukana myös elektronisen aineiston siirtymässä 2000-luvun alkupuolella. Silloin syntyi kansallinen elektroninen kirjasto FinELib, mikä toimii tänäkin päivänä. Sen ansiosta kirjastot sopivat keskitetysti lisenssejä konsortiomallin mukaan. Olin myös mukana monessa kansallisessa työryhmässä, missä keskusteltiin tietopalveluiden kehittämisestä. Olin muutoksen näköalapaikalla.
On ollut jännittävää, kun jotain on tehty ihan ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi 2000-luvulla keskusteltiin siitä, miten julkaisuihin liittyvää analytiikkaa, näkyvyyden ja vaikuttavuuden mittaamista eli metriikkaa voitaisiin kehittää. Silloin syntyi myös ajatus kolmen yliopiston yhdistämisestä Aalto-yliopistoksi ja niiden tutkimustoiminnan ja -potentiaalin arvioinnista uuden yliopiston aloittaessa. Silloin TKK-kirjaston tietopalvelu otti tehtävän julkaisujen analysoinnin osalta hoitaakseen. Se oli meille näytön paikka. Kolmen eri yliopiston tutkijoiden julkaisujen ja tietojen yhdistäminen yhteiseen tietokantaan oli iso ponnistus, mikä kosketti koko yksikköä. Se oli kuitenkin mahtava harjoitus. Me näytimme, että me osaamme ja että homma hoituu.
Pitää olla utelias. Jos en tiedä, niin sitten otan selvää. Se on tietoasiantuntijuuden ydin. Uskon siihen, että voin tehdä sellaista, mikä tuntuu minusta itsestäni hyvälle. Uteliaisuus on voimavara.
Aallon syntyessä hierarkiassa tapahtui muutos. Etäinen teitittely vaihtui siihen, että ei tarvitse katsoa organisaatiokaaviosta, mitä kautta ottaisin yhteyttä. Yhteisöllisyys näkyy Aallossa siten, että on helpompi lähestyä ihmisiä. Ihan alkuaikoina naureskeltiin sille, että hallinto-sanan käyttö kiellettiin. Mutta mielestäni se kuvasi sitä, että haluttiin päästää irti norsunluutornista, missä johto on erillään muusta yhteisöstä.
Aallossa yritetään yhdessä löytää ratkaisuja. On positiivinen asenne tulevaan. Ehkä insinöörimäisessä tekemisessä on myös tarpeeksi ratkaisukeskeisyyttä. Aina ei ole mersua, millä ajella, joten otetaan sitten se halvempi versio ja mennään eteenpäin.
Aallossa uskotaan koulutuksen voimaan, tieteeseen ja tutkimukseen. Taustalla on ylevä pyrkimys viedä ihmiskuntaa eteenpäin. Toivon, että näin on jatkossakin. Kirjastotyössä halutaan olla mukana tekemässä hyvää yhteiskunnalle. Tavoitteemme ovat yleishyödyttäviä kaikille.
Haastattelu ja teksti: Meeri Saltevo
"Olen taustaltani maantieteilijä, ja minulla täytyy aina olla joku kartta. Kuljen Forrest Gump -tyyliin ja yritän saada mahdollisimman paljon ihmisiä innostumaan siitä mitä teen. Siitä syntyy minulle työn merkityksellisyys."
"Toisen arvokkaana pitäminen on minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää. Uskon siihen erittäin paljon. Tapa kohdata toista ihmistä määrittää organisaatiokulttuuria. Me saamme paljon enemmän aikaan, kun vuorovaikutus on arvostavaa."
"Tulin Aaltoon täynnä energiaa ja halua tehdä erilaisia asioita sekä integroitua – mutta talvi oli myös tulossa. Pidän uusista kokemuksista, mutta ei ollut helppoa saapua juuri silloin, kun joka päivä oli edellistä vähän pimeämpi."
Jotta voimme ymmärtää toisen ihmisen ajatuksia, näkökulmaa tai hänen kohtaamiaan haasteita, meidän on hyvä kulkea pieni matka hänen kengissään. Aalto-yhteisön jäsenet kertovat, minkälaista on juuri heidän kengissään.
